Kategoria: Keskustelu

Voiko tekstiviestejä pyytää julkisuuslailla?

Saimme kysymyksiä:

“Mahdollistaako julkisuuslaki kansanedustajien/valtioneuvoston puheluiden/tekstiviestien julkistamisen?”

”Pääministeri tekstiviestii verovaroin rahoitetun tärkeän toimijan kanssa, onko mahdollista selvittää viestien sisältö julkisuuslakiin vetoamalla?”

Lyhyesti:

Virantoimituksessa laaditut ja vastaanotetut tekstiviestit ovat asiakirjoja, joita voi julkisuuslain mukaisesti pyytää. Ne kuitenkin voivat hyvinkin olla julkisuuslain tarkoittamia sisäisen toiminnan asiakirjoja, joita viranomaisen ei tarvitse luovuttaa.

 

Pitemmin:

Julkisuuslaki koskee viranomaisen asiakirjojen julkisuutta, joita saa jokainen pyytää omaan käyttöönsä. Tietopyynnön ratkaisemiseksi pitää tulkita, 1. onko kyseessä viranomainen, 2. onko kyseessä viranomaisen asiakirja, 3. onko tiedossa jotain minkä laki määrää salattavaksi, 4. onko tieto tullut ehdottoman julkisuuden piiriin:

  1. Kansanedustajat eivät ole viranhaltijoita, joten julkisuuslakia ei sovelleta heihin.  Kansanedustajia koskevat tietopyynnöt on osoitettava heidän asioitaan hoitaviin viranomaisiin, kuten eduskunnan kansliaan tai valtioneuvostoon. Ministerit sen sijaan ovat virkavalan vannoneita viranhaltijoita, joihin sovelletaan julkisuuslakia.
  2. Asiakirjoja ovat kaikki yhteen kuuluviksi tarkoitetuista merkeistä muodostuvat kohteet eli myös äänitallenteet ja tekstiviestit. Mutta se, ovatko ne viranomaisen asiakirjoja riippuu siitä, ovatko ne syntyneet tai onko ne vastaanotettu viranomaisen työssä eli virantoimituksessa ja/tai julkisen vallan käytössä. Mutta julkisuuslain 5 §:ssä määritellään myös asiakirjoja, jotka ovat niin sanottuja sisäisen toiminnan asiakirjoja ja jotka eivät ole julkisia. Tällaisia asiakirjoja ovat esimerkiksi päätösten ja toimenpiteiden luonnostelua tai muistiinpanoja varten tehdyt viestit. Kaikki sellainen tieto, mitä on tehty päätöksen tai toimenpiteen valmistelua tai selvitystä varten, muttei kuitenkaan sellaista kokonaista valmistelu- tai selvitysaineistoa, joka täytyisi arkistolain mukaisesti liittää arkistoon.
  3. Mikäli pyyntöä koskevissa tiedoissa on jotain, minkä laki määrää salattavaksi (esimerkiksi vaikka liikesalaisuuksia), ei viranomainen saa luovuttaa noita tietoja,
  4. Mikäli asia on vielä kesken ja vailla lopullista päätöstä ja mahdollisesti allekirjoituksia, on tiedon luovuttaminen vielä viranomaisen harkinnassa.

Eli viranomaisten virantoimituksessa lähettämät tekstiviestit ovat viranomaisen asiakirjoja ja niistä voi tehdä tietopyynnön joka pitää julkisuuslain mukaisesti käsitellä, eli pyydetyt tiedot on joko luovutettava (mikäli ne ovat olemassa, esimerkiksi puheluista on olemassa tallenne) TAI viranomaisen on perusteltava, miksei kyseistä tietoa anna.

Tekstiviestien julkisuus ratkaistaan siten, että viranomainen katsoo viestejä tilannekohtaisesti ja tulkitsee julkisuuden niiden osalta. Aiempien oikeustapausten perusteella uskaltaisin väittää, että mikäli yksittäinen tekstiviesti on ainoa viesti, jolla jokin viranomaistoimenpide on tehty (esimerkiksi tehty tarjouspyyntö tai toimeksianto), niin se on viranomaisen asiakirja, joka mahdollisesti pitäisi liittää arkistoon. Tällöin sen pitäisi olla olemassa ja sen luovuttaminen pitäisi ratkaista viranomaisessa. Mutta mikäli tekstiviesteillä on sovittu jostain vaikkapa konsultin kanssa ja viralliset paperit on toimitettu sähköpostitse, niin nuo kyseiset tekstiviestit voidaan helposti tulkita sisäisen toiminnan asiakirjoiksi, eikä tekstiviestejä välttämättä ole enää olemassakaan eikä niitä luovuteta. Viestittely ulkopuolisen tahon kanssa voi olla sisäiseksi toiminnaksi laskettavaa, esimerkiksi KHO:2017:157 (jossa oikeus katsoi, että ELY-keskuksen ja ympäristöministeriön Talvivaaraa koskeva sähköpostikeskustelu oli sisäisen toiminnan asiakirjoja eikä niitä tarvinnut luovuttaa).

Voit siis pyytää näitä tekstiviestejä, mutta viranomainen katsoo siis viestit ja tulkitsee, tarvitseeko niitä luovuttaa vai ei. Mikäli et hyväksy viranomaisen ratkaisua, voit valittaa hallinto-oikeuteen. Oikeus puolestaan pyytää tekstiviestit itselleen, lukee ne ja päättää, onko viranomaisen tulkinta oikea. Mikäli tekstiviestit on hävitetty, eikä niitä ole liitetty arkistoon, ei oikeudellinen käsittely ole mahdollista ja tietoja ei vaan voi saada mistään eikä ketään rankaista.

On kuitenkin huomioitava, että viranomaisilla on myös tiedonantovelvoite: vaikka keskustelut virantoimituksessa eri tahojen kesken eivät olisi julkisia asiakirjoina, on viranomaisella velvoite antaa kuvaus esimerkiksi suullisesti noiden keskustelujen luonteesta ja sisällöstä.

Lopuksi: ensimmäisessä kysymyksessä kirjoitit ”julkistamisesta” – laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta käsittelee tiedonluovutusta viranomaisten aineistoista, mutta ei ota kantaa siihen, miten tiedonpyytäjä tietoa käyttää. Viranomaistieto voi olla julkista, eli sitä saa pyytämällä, mutta sitä ei välttämättä saa julkistaa. Esimerkiksi pienet rikostuomiot selviävät viranomaisten julkisista asiakirjoista, mutta jos kerrot jonkun muun kuin julkisuudenhenkilön pienistä rikoksista, saatat syyllistyä rikoslain mukaiseen yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen (RL 24:8 §).

Millaiseen tiedontarpeeseen tietopyyntö on paras väline?

Millaiseen tiedontarpeeseen tietopyyntö on paras väline?

Toimittajalla on käytössään hyvin paljon erilaisia tiedonhankintamenetelmiä. Paras tiedonhankintakeino on sellainen, johon:

  1. kuluu mahdollisimman vähän työtunteja,
  2. josta saa mahdollisimman paljon tiedontarpeellesi relevanttia tietoa.

Parhaimmillaanhan tietopyynnöllä saa pienellä vaivalla paljon tärkeää tietoa, mustaa valkoisella. Tämä teksti käsittelee sitä, millaisissa tilanteissa tietopyyntö on hyvä tiedonhankintakeino.

Tiedontarpeesi laatu

On viranomaisia, joiden kanssa tietopyynnöt tuntuvat sujuvan kuin tanssi. Ja sitten on viranomaisia, joiden kanssa mikään ei tunnu onnistuvan. Toisaalta kollegasi kokemukset kyseisistä viranomaisista voivat olla aivan päinvastaiset.

Totuushan on että viranomaiset ovat hyvin erilaisia ja samakin viranomainen voi vastata hyvin eri lailla erilaisiin asiakirjapyyntöihin. Nyrkkisääntöjä ovat:

  • Mitä merkityksettömämpi asia, sen helpommin tietosi saat.

Mikäli pyytämääsi tietoon on ristiriitaisia intressejä (eli esimerkiksi joku yritys voi haluta sen liikesalaisuudeksi tai virkamies ei halua sitä julkistaa), on tieto vaikeampi saada.

  • Mitä tutumpi pyyntösi on viranomaiselle, sen helpommin tietosi on löytää ja ratkaista.

Mikäli pyytämääsi tietoa kysytään viranomaisesta usein, on viranomaisella todennäköisesti olemassa hyvät rutiinit pyyntösi asianmukaiseen käsittelyyn. Tieto löytyy nopeasti ja virkamiehen ei tarvitse paljon päätään vaivata julkisuusratkaisulla. Viranomaisen kokemus auttaa.

  • Mitä vanhempi ja arkistoidumpi pyyntösi kohde on, sen helpommin sen saat.

Voisi luulla, että viranomaisen asiakirja, joka on viranomaisen ”käsiarkistossa” eli työpöydällä tai koneella olisi helposti löydettävissä ja lähetettävissä sinulle. Valitettavasti näin ei ole, vaan asiakirja kuuluu todennäköisesti valmistelussa tai käsittelyssä olevaan asiaan.

Tämä tarkoittaa sitä, että itse asia on vielä meneillään ja siihen todennäköisesti liittyy paljon erilaisia intressejä ja muuttuvia osia. Virkamiehen on vaikea päättää, uskaltaako tietoa antaa: onko siitä haittaa jollekulle tai hänelle itselleen? Onko tässä jotain salattavaa? Virkamies voi olla antamatta tietoja ja salata perusteetta tai hidastella tarkoituksella päästäkseen helpommalla, kunnes asia on edennyt pidemmälle ja on selkeämpi.

Sen sijaan arkistohenkilökunta tai kirjaamon väki ratkaisee tietopyynnöt nopeasti ja rutiinilla osittain siksikin, että heillä ei ole mitään intressiä pyytämääsi tietoon. Toisaalta siksi, että tiedonhallinnan ammattilaiset hallitsevat varsin hyvin julkisuuslainsäädännön sekä tiedonluovutukseen liittyvät rutiinit, jotka voivat rivivirkamiehelle olla vieraampia.

Tiedontarpeen kiireellisyys

Näiden asiaan liittyvien tekijöiden lisäksi pohdittaessa tietopyynnön toimivuutta tiedonhankintavälineenä, on syytä pohtia sitä tiedontarvetta, jota se palvelee. Miten kiire sinulla on? Tarvitsetko tietoa heti ja välittömästi, vai onko sinulla aikaa odottaa?

Osa viranomaisista toimii hyvin nopeasti, saat haluamasi päivässä. Vaikeammatkin tiedot viikossa. Toiset viranomaiset taas vastaavat melko järjestelmällisesti kahdessa viikossa. Osa jättää vastaamatta ikäviksi kokemiinsa pyyntöihin tai salaa tietoja perusteetta. Tällöin edessäsi on Via Dolorosa (lue lisää tekstin lopusta).

Tietopyynnön parhaat ja huonoimmat olosuhteet

Alla on nelikenttä, johon nämä muuttujat on aseteltu:

Helppo aihe

Tavanomaisia tiedontarpeita: Tarkastetut pöytäkirjat, viranomaisen päätökset ja ratkaisut, arkistoidut asiakirjat

Käytännössä suotuisimmat olosuhteet tietopyynnölle tiedonhankintakeinona ovat ruudussa 3. Tällöin todennäköisesti voit lähestyä viranomaista sähköpostilla. Saat todennäköisesti hyvää ja ystävällistä palvelua. Mikäli ongelmia ilmenee, ne on todennäköisesti ratkaistavissa yhteydenotolla viranomaiseen, etsimällä asiankäsittelijä ja keskustelemalla hänen kanssaan. Kun vain aikaa on, niin saat vähällä vaivalla mitä haluat. Vaaranpaikka on vain tietopyynnön hukkuminen organisaatioon esimerkiksi sekaannusten tai unohdusten vuoksi, minkä takia välillä on hyvä kysellä tietopyynnön perään.

Mikäli tiedontarpeesi on nopeampi, kannattaa tietopyyntö tehdä puhelimitse tai kasvokkain (napakka aloituspotku). Vaaranpaikkoja ovat mm. asiankäsittelijän vaihdos, lomailu tai kiireet, kuten muiden asioiden jatkuva priorisointi pyyntösi edelle.

Vaikea aihe

Tavanomaisia tiedontarpeita: valmisteluasiakirjat, konsulttiselvitykset, selvitykset yleensä, tarkastamattomat pöytäkirjat, arkistoimattomat asiakirjat (käsiarkistossa)

Mikäli asiasi on vaikea, mutta tiedontarpeesi hidas (1. ruutu), kannattaa ensin ottaa yhteyttä puhelimitse ja sitten toimittaa sähköpostilla sovitusti tietopyyntö viranomaiselle. Mikäli aikaa on, voi viranomainen tarkastaa rauhassa esimerkiksi tietojen salassapitoasiat lakimiehellä tai pelata aikaa, jotta tiedon julkistaminen ei aiheuta hänen toiminnalleen kapuloita rattaisiin. Aikaa voi myös olla Via Dolorosalle. Joka tapauksessa: jos tieto on julkista, saat sen todennäköisesti joskus käyttöösi.

Vaikein tilanne on ruudussa 2. Valitettavasti tämä on toimittajalle hyvin yleinen tilanne: ajankohtainen, yleisesti merkittävä asia, josta viranomainen ei haluaisi puhua. Tällöin ehdottaisin, että kokeilet suoraa yhteydenottoa ja sen jälkeen teet valintasi: joko koetat muita tiedonhankintakeinoja esimerkiksi tutkivan journalistin työkalupakista tai lähdet Via Dolorosalle. Ja voit tietysti tehdä molemmat.

Tietopyyntöjen Via Dolorosa

Mikäli viranomainen heittäytyy täysin yhteistyökyvyttömäksi tietopyyntöasiassa, on edessäsi Via Dolorosa, kärsimysten tie. Eli:

  1. Viranomainen ei vastaa lainkaan tai vastaa vain, ettei anna tietoja, muttei anna kielteistä päätöstä. Joudut kantelemaan viranomaisen toiminnasta.
  2. Kantelun seurauksena viranomaisen on pakko laatia kielteinen päätös. Mikäli se on selvästi perusteeton, joudut valittamaan hallinto-oikeuteen.
  3. Hallinto-oikeus voi kumota viranomaisen kielteisen päätöksen, mutta viranomainen voi edelleen pelata aikaa esimerkiksi yrittämällä valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen tai luovuttamalla tietoja vain osittain yms.

Kaiken kaikkiaan Via Dolorosa ei ole hyvä tiedonhankintatapa. Tietojen saaminen kestää pitkään, vaatii ylimääräistä työtä ja mahdollisesti maksuja ja lopulta saatu tieto ei välttämättä ole kovin käyttökelpoista. Silti suosittelemme lähtemään tälle tielle: vaikeaksi heittäytyvä viranomainen haluaa päästä helpolla. Älä tee lainvastaisesta toimintatavasta helppoa; ole se henkinen Batman, jota tämä maa tarvitsee.

Oikeus tietoon ON perusoikeus

Oikeus tietoon ON perusoikeus

Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kirjoitti eilen siitä, kuinka hallintarekisterilain vastustajien kannat ovat surullisen sokeita perusoikeuskysymyksille, nimenomaisesti yksityisyydensuojakysymyksille.

Pursiainen on oikeassa siitä, että perusoikeudet ovat merkittäviä ja puolustettavia asioita. Ne ovat niitä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden perusajatuksia, joiden varaan perustuslakimme sekä ihmisoikeudet rakentuvat ja joita esimerkiksi perustuslaki suojelee. Perustuslakia on juuri siksi niin vaikea käytännössä muuttaa, jotta yksittäiset olosuhteet tai hallitukset eivät pääsisi kumoamaan näitä vuosisataisen filosofisen keskustelun aikaansaannoksia. Jokapäiväisen politiikan hommia on sitten vetää sitä tarkkaa rajaviivaa näiden perusoikeuksien raja-alueilla.

Sen sijaan väittäisin Pursiaisen argumentoinnin menevän täysin päin honkia hänen väittäessään, että:

  1. Hallintarekisterin vastustajat eivät olisi kiinnostuneita perusoikeuksista – oikeus tietoon ON perusoikeus!
  2. Lisäksi Pursiaisen tulkinnat siitä mikä itse asiassa kuuluu yksityisyyden suojan piiriin on mielestäni vähintäänkin erikoista ajattelua.

Sananvapauden johdannaisia

Oikeus tietoon sekä yksityisyyden suoja eivät itse asiassa ole sellaisenaan perusoikeuksia, vaan niiden vahvoja johdannaisia. Oikeus levittää ja vastaanottaa tietoja ovat osa sananvapautta, ja niistä on johdettu oikeus viranomaisten tietoihin, muun muassa osakeomistuksista. Oikeus viranomaisten tietoon on perustuslaissa sananvapauspykälän toinen momentti juuri siksi, että ilman oikeutta näihin tietoihin yhteiskunnallinen keskustelu ja sananvapaus on tyhjää puhetta: ilman mahdollisuutta puhua vapaasti ja rakentavasti kansalaisten kesken siitä miten asiat oikeasti, faktuaalisesti, euromääräisesti ja tarkalleen ovat, ei harkitsevalle, rakentavalle julkiselle keskustelulle ole edes mahdollisuutta.

Yksityisyyden suoja taas on selkeä rajoite sananvapaudelle ja oikeudelle tietoon, ja se suojelee ennen kaikkea henkilön terveyttä, hyvinvointia ja kykyä toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä omaa onnea etsien. Tässä on tärkeitä rajanvetoja: yksityisyyden suoja keskittyy luonnollisiin henkilöihin eikä se juuri ulotu oikeushenkilöihin kuten yrityksiin ja yhdistyksiin. Esimerkiksi henkilötietolakia ei sovelleta yritysten tai yhdistysten edustajien nimeen, asemaan ja yhteystietoihin. Yksityisyyden suoja suojaa kotia ja heikkouksia, kuten sairautta tai henkilökohtaisia ominaisuuksia, jotka voisivat olla syy vainolle tai syrjinnälle (eli eivät kuulu muille), kuten seksuaalinen suuntautuminen, ammattiyhdistysten jäsenyys tai uskontoon kuuluminen.

Ihmisellä on myös perusoikeus omistaa omaisuutta ja tavoitella omaa onnea, näistä on johdannainen esimerkiksi lakiin kirjattu liikesalaisuus. Mutta tämä on hyvin rajattu alue, joka koskee omien voitontekotapojen yksityiskohtia. Omaisuudella itsellään ei ole yksityisyyden suojaa. Tämä johtuu siitä, että omaisuus on valtaa, voimaa suhteessa muihin ihmisiin. Vaikka julkisuuslakiin on kirjattu, että henkilön kokonaisvarallisuus on salattava tieto, tämä ei tarkoita palkkaa, osakeomistuksia tai bonuksia, jotka ovat kaikki julkisia tietoja. Kokonaisvarallisuus tarkoittaa sitä, että esimerkiksi toimeentulotuen asiakkuus on kokonaan salattava tieto, koska se viestii ihmisen heikkoudesta: hän on persaukinen.

Valta on avainsana, joka siirtää yksityisen julkiseksi. Esimerkiksi raha, omaisuus ja järjestäytynyt toiminta ovat valtaa, kykyä toimia suhteessa muihin ihmisiin ja saada aikaan muutosta yhteiskunnassa. Tästä syystä esimerkiksi poliitikot, ay-johtajat tai yritysjohtajat eivät nauti samanlaista yksityisyydensuojaa lain silmissä kuin muut kansalaiset.

Pursiainen kertookin virheellisesti kirjoituksessaan, että:

”Avoimuusperiaate tarkoittaa sekin julkisen vallan avoimuutta kansalaisille, ei sitä että kansalaisilla olisi velvollisuus olla jotenkin avoimia suhteessa julkiseen valtaan. Avoimuuden vaatimus ei myöskään tarkoita velvollisuutta olla avoin toisille kansalaisille. Itse asiassa näitä asioita koskee täsmälleen päinvastainen perusoikeus, yksityisyyden suoja. Ihmisillä on nimenomaan oikeus olla suojassa viranomaisten, muiden ihmisten ja tiedotusvälineiden tiedonhankinnalta.”

Tämä ei pidä paikkaansa. Ensinnäkin esimerkiksi oikeudenkäynnit ovat lähtökohtaisesti julkisia ja muilla kansalaisilla on oikeus saada tietää toisten kansalaisten rikoksista (joskin niiden tietojen levittämisen säännöt ovat myös tarkat). Mutta myös moni omaisuuden tieto on julkinen, muun muassa tuloverotus, kiinteistötiedot, ennakkoperintätiedot ja arvonlisäverovelvollisuus – nämä kaikki ovat viranomaisten keräämiä tietoja, jotka kansalaisilla on oikeus tietää toisista kansalaisista. Myös moni viranomaisen henkilörekisteri on julkista tietoa. Ne saa nähtäväkseen kysymällä, niitä ei vain saa levittää miten sattuu esimerkiksi internetissä.

Yhteenveto

Hallintarekisterin vastustajat ajavat nimenomaan perusoikeutta, oikeutta tietoon. Yksityisyyden suoja ei kata tietoa omaisuudesta, pikemminkin vain sen puutteesta.

Itse olen pragmaattinen ja vastustan hallintarekisteriuudistusta ennen kaikkea seuraavasta syystä: toimittajat ovat tähän saakka tehneet tärkeitä paljastusjuttuja yhteiskunnallisesta vallankäytöstä käyttämällä osakkeiden julkisia omistustietoja lähteinään uutistyössään. Mikäli nämä omistukset olisi hoidettu hallintarekisterin kautta, ei näitä uutisjuttuja olisi ollut mahdollista tehdä.