Kategoria: Keskustelu

Voiko tekstiviestejä pyytää julkisuuslailla?

Saimme kysymyksiä:

“Mahdollistaako julkisuuslaki kansanedustajien/valtioneuvoston puheluiden/tekstiviestien julkistamisen?”

”Pääministeri tekstiviestii verovaroin rahoitetun tärkeän toimijan kanssa, onko mahdollista selvittää viestien sisältö julkisuuslakiin vetoamalla?”

Lyhyesti:

Virantoimituksessa laaditut ja vastaanotetut tekstiviestit ovat asiakirjoja, joita voi julkisuuslain mukaisesti pyytää. Ne kuitenkin voivat hyvinkin olla julkisuuslain tarkoittamia sisäisen toiminnan asiakirjoja, joita viranomaisen ei tarvitse luovuttaa.

 

Pitemmin:

Julkisuuslaki koskee viranomaisen asiakirjojen julkisuutta, joita saa jokainen pyytää omaan käyttöönsä. Tietopyynnön ratkaisemiseksi pitää tulkita, 1. onko kyseessä viranomainen, 2. onko kyseessä viranomaisen asiakirja, 3. onko tiedossa jotain minkä laki määrää salattavaksi, 4. onko tieto tullut ehdottoman julkisuuden piiriin:

  1. Kansanedustajat eivät ole viranhaltijoita, joten julkisuuslakia ei sovelleta heihin.  Kansanedustajia koskevat tietopyynnöt on osoitettava heidän asioitaan hoitaviin viranomaisiin, kuten eduskunnan kansliaan tai valtioneuvostoon. Ministerit sen sijaan ovat virkavalan vannoneita viranhaltijoita, joihin sovelletaan julkisuuslakia.
  2. Asiakirjoja ovat kaikki yhteen kuuluviksi tarkoitetuista merkeistä muodostuvat kohteet eli myös äänitallenteet ja tekstiviestit. Mutta se, ovatko ne viranomaisen asiakirjoja riippuu siitä, ovatko ne syntyneet tai onko ne vastaanotettu viranomaisen työssä eli virantoimituksessa ja/tai julkisen vallan käytössä. Mutta julkisuuslain 5 §:ssä määritellään myös asiakirjoja, jotka ovat niin sanottuja sisäisen toiminnan asiakirjoja ja jotka eivät ole julkisia. Tällaisia asiakirjoja ovat esimerkiksi päätösten ja toimenpiteiden luonnostelua tai muistiinpanoja varten tehdyt viestit. Kaikki sellainen tieto, mitä on tehty päätöksen tai toimenpiteen valmistelua tai selvitystä varten, muttei kuitenkaan sellaista kokonaista valmistelu- tai selvitysaineistoa, joka täytyisi arkistolain mukaisesti liittää arkistoon.
  3. Mikäli pyyntöä koskevissa tiedoissa on jotain, minkä laki määrää salattavaksi (esimerkiksi vaikka liikesalaisuuksia), ei viranomainen saa luovuttaa noita tietoja,
  4. Mikäli asia on vielä kesken ja vailla lopullista päätöstä ja mahdollisesti allekirjoituksia, on tiedon luovuttaminen vielä viranomaisen harkinnassa.

Eli viranomaisten virantoimituksessa lähettämät tekstiviestit ovat viranomaisen asiakirjoja ja niistä voi tehdä tietopyynnön joka pitää julkisuuslain mukaisesti käsitellä, eli pyydetyt tiedot on joko luovutettava (mikäli ne ovat olemassa, esimerkiksi puheluista on olemassa tallenne) TAI viranomaisen on perusteltava, miksei kyseistä tietoa anna.

Tekstiviestien julkisuus ratkaistaan siten, että viranomainen katsoo viestejä tilannekohtaisesti ja tulkitsee julkisuuden niiden osalta. Aiempien oikeustapausten perusteella uskaltaisin väittää, että mikäli yksittäinen tekstiviesti on ainoa viesti, jolla jokin viranomaistoimenpide on tehty (esimerkiksi tehty tarjouspyyntö tai toimeksianto), niin se on viranomaisen asiakirja, joka mahdollisesti pitäisi liittää arkistoon. Tällöin sen pitäisi olla olemassa ja sen luovuttaminen pitäisi ratkaista viranomaisessa. Mutta mikäli tekstiviesteillä on sovittu jostain vaikkapa konsultin kanssa ja viralliset paperit on toimitettu sähköpostitse, niin nuo kyseiset tekstiviestit voidaan helposti tulkita sisäisen toiminnan asiakirjoiksi, eikä tekstiviestejä välttämättä ole enää olemassakaan eikä niitä luovuteta. Viestittely ulkopuolisen tahon kanssa voi olla sisäiseksi toiminnaksi laskettavaa, esimerkiksi KHO:2017:157 (jossa oikeus katsoi, että ELY-keskuksen ja ympäristöministeriön Talvivaaraa koskeva sähköpostikeskustelu oli sisäisen toiminnan asiakirjoja eikä niitä tarvinnut luovuttaa).

Voit siis pyytää näitä tekstiviestejä, mutta viranomainen katsoo siis viestit ja tulkitsee, tarvitseeko niitä luovuttaa vai ei. Mikäli et hyväksy viranomaisen ratkaisua, voit valittaa hallinto-oikeuteen. Oikeus puolestaan pyytää tekstiviestit itselleen, lukee ne ja päättää, onko viranomaisen tulkinta oikea. Mikäli tekstiviestit on hävitetty, eikä niitä ole liitetty arkistoon, ei oikeudellinen käsittely ole mahdollista ja tietoja ei vaan voi saada mistään eikä ketään rankaista.

On kuitenkin huomioitava, että viranomaisilla on myös tiedonantovelvoite: vaikka keskustelut virantoimituksessa eri tahojen kesken eivät olisi julkisia asiakirjoina, on viranomaisella velvoite antaa kuvaus esimerkiksi suullisesti noiden keskustelujen luonteesta ja sisällöstä.

Lopuksi: ensimmäisessä kysymyksessä kirjoitit ”julkistamisesta” – laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta käsittelee tiedonluovutusta viranomaisten aineistoista, mutta ei ota kantaa siihen, miten tiedonpyytäjä tietoa käyttää. Viranomaistieto voi olla julkista, eli sitä saa pyytämällä, mutta sitä ei välttämättä saa julkistaa. Esimerkiksi pienet rikostuomiot selviävät viranomaisten julkisista asiakirjoista, mutta jos kerrot jonkun muun kuin julkisuudenhenkilön pienistä rikoksista, saatat syyllistyä rikoslain mukaiseen yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen (RL 24:8 §).

Tiedonhankinta henkilörekisteristä

Tiedonhankinta henkilörekisteristä

Artikkelia muokattu 28.9.2017, tiedot muutoksista tekstin lopussa.

Saimme kysymyksen kuntien suunnasta, että miten seuraavankaltaiseen tietopyyntöön pitäisi tietoja luovuttaa. Voiko tietojen luovuttamisesta kieltäytyä esimerkiksi henkilötietolakiin vedoten?

Tietopyyntö kuuluu näin:

”Viitaten lakiin viranomaisten toiminnan julkisuudesta (621/1999) pyytäisimme seuraavat tiedot teiltä:

  • Kuntanne johtoryhmän virkamiesten nimet ja virkanimikkeet
  • Tiedot näiden henkilöiden syntymäajasta, viran aloituspäivämäärästä sekä palkkatiedot eriteltynä (tehtäväkohtainen palkka, henkilökohtainen lisä, työkokemuslisä ja tulospalkkio).

Pyydämme lähettämään tiedot sähköisessä muodossa, vastauksena tähän sähköpostiviestiin.

Ystävällisin terveisin,

Svenska Yle Data

(yhteystiedot)”

Henkilötietolain ja julkisuuslain välinen rajanveto aiheuttaa jatkuvasti ongelmia tietopyyntöjen suhteen.  Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla.

Ensinnäkin Henkilötietolain (523/1999) 8.4 § sanotaan:

”Oikeudesta saada tieto ja muusta henkilötietojen luovuttamisesta viranomaisen henkilörekisteristä on voimassa, mitä viranomaisten asiakirjojen julkisuudesta säädetään.”

Julkisuuslaissa (Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta (621/1999) puolestaan sanotaan (16.3 §):

”Viranomaisen henkilörekisteristä saa antaa henkilötietoja sisältävän kopion tai tulosteen tai sen tiedot sähköisessä muodossa, jollei laissa ole toisin erikseen säädetty, jos luovutuksensaajalla on henkilötietojen suojaa koskevien säännösten mukaan oikeus tallettaa ja käyttää sellaisia henkilötietoja. Henkilötietoja saa kuitenkin luovuttaa suoramarkkinointia ja mielipide- tai markkinatutkimusta varten vain, jos niin erikseen säädetään tai jos rekisteröity on antanut siihen suostumuksensa.”

Henkilötietolaissa sanotaan siis, että tietopyynnöt ratkaistaan julkisuuslain mukaisesti. Julkisuuslaissa puolestaan otetaan kantaa lähinnä henkilötietolain mukaiseen tietojenluovutuskäytäntöön. Henkilötietolaki siis käsittelee sitä, mitä henkilötietoja ja miten viranomainen voi käsitellä ja luovuttaa: kyseessä ei ole salaaminen, joka on poikkeustoimi, jolla estetään tiedon luovuttaminen sivulliselle. Esimerkiksi henkilötietolain 2 §:ssä mainitaan seikkoja, joiden pohjalta henkilötietolakia ei juuri sovelleta. Mutta tällöin julkisuuslain salausperusteet estävät esimerkiksi arkaluonteisen tiedon luovutuksen.

Tietojen julkisuus

Tiedonluovutusheuristiikkaa (Wallin & Konstari 2000, s. 98 – 100) käyttäen ratkaistaan ensin julkisuuslailla kysyttyjen tietojen julkisuus:

  1. Onko kyseessä viranomaisen asiakirjat tai niihin sisältyvät tiedot? KYLLÄ, kaikki kysytyt tiedot ovat viranomaisen toiminnassa tarvittavia, syntyneitä ja käytettäviä tietoja.
  2. Onko jokin salausperuste, jolla voisi tiedon luovuttamisen estää? EI, ei löydy salausperustetta julkisuuslain pykälästä 24 tai jostain erillislaista.
  3. Onko asiakirja tullut ehdottoman julkisuuden piiriin? KYLLÄ, maksetut palkkatiedot ovat valmiita asiakirjatietoja.

Kyseiset viranomaisen tiedot ja asiakirjat ovat siis kaikki julkisia viranomaisen asiakirjatietoja. Virkamiesten palkkojen julkisuus herättää suurta nikottelua suomalaisissa lähinnä kulttuurillisista syistä. Kuitenkin esimerkiksi julkisuuslain tarkoitus (3 §) on muun muassa ”valvoa julkisen vallan ja julkisten varojen käyttöä”, missä palkat ovat loogisesti merkittävä peruste. Virkamiesten palkkojen julkisuus on varmistettu lainsäädännössä erityisen vahvasti: Julkishallinnon henkilöstön palkat ja palkkaedut ovat erillislailla julkisia, nimittäin nimikirjalain (1989/1010) 7.1 §:n mukaan:

”Tiedot virkamiehelle, viran- tai toimenhaltijalle ja työntekijälle henkilökohtaisen suorituksen perusteella tai muutoin henkilökohtaisesti määräytyneestä palkan osasta, sijoituspalkkausluokasta tai vaativuusryhmää vastaavasta palkasta taikka muusta mahdollisesta palkkauksen osasta sekä palkan kokonaismäärästä ovat julkisia.”

On huomattava, että vaikka kunnat eivät pidä nimikirjaa eikä kuntia näin ollen koske nimikirjalaki tältä osin, määräytyy silti tietojen antaminen kuntien virkamiehistä nimikirjalain pykälän 1 momentin 2 mukaisesti.

Julkisuuslain 24 §:n kohdan 23 mukaan tiedot henkilön kokonaisvarallisuudesta ovat salattavia. Mutta palkka tai jopa kaikki mahdolliset palkkiot mukana ei kerro henkilön kokonaisvarallisuutta. Tulojahan voi tulla monesta lähteestä vuoden mittaan. Itse asiassa kyseessä on kiertoilmaus köyhyydelle: esimerkiksi toimeentulotuen asiakkuus kertoo täydellisestä varattomuudesta, eli ”kokonaisvarallisuudesta”.

Virkamiesten palkkatiedot, myös kaikki mahdolliset lisät, ovat siis julkisia. Myös virkamiesten nimet, nimikkeet ja viran aloituspäivämäärä ovat kaikki julkisia tietoja. Nämä tiedot voi antaa tuntemattomallekin kysyjälle.

Ongelmaksi taitaa nyt tulla tämä henkilöiden syntymäaika. Tieto on julkisuuslain mukaan julkinen ja luovutettavissa ongelmitta, mikäli se ilmenee jostain viranomaisen julkistetusta, julkisesta asiakirjasta. Näin ei todennäköisesti ole ja tieto syntymäajasta varmaankin löytyy vain jostain viranomaisen henkilörekisteristä, jolloin se on henkilötietolain tarkoittama henkilötieto.

Tietojen luovuttaminen

Julkisuuslain mukaan tietojen julkisuudelle ei ole siis esteitä. Mutta mitä tulee tietojen luovuttamiseen henkilörekisteristä, täytyy tällöin mennä osin henkilötietolain puolelle, kuten julkisuuslaissa ilmaistaan (16.3 §).

Käytännöksi on muodostunut, että tietopyytäjä saa julkisuuslain nojalla yksittäisiä tietoja henkilörekisteristä. Esimerkiksi muutamat poimittavat nimet ja niihin liittyvät tiedot voi toimittaa sähköpostilla. Sen sijaan laajempi otos henkilörekisteristä ei ole mahdollista toteuttaa sähköisenä luovutuksena tai paperitulosteena, ellei ole henkilötietolain mukaista oikeutta käsitellä tietoja (8 §). Mutta paikan päällä vieraillen henkilörekisteriin saa tutustua kuka vain ja ottaa vaikka kännykällä valokuvia henkilökohtaiseksi muistiinpanoksi (mikäli käyttötarkoitus on ok ja kyseessä ei ole julkisuuslain mukaan salattavat tiedot (esim. JulkL 24 §)!). Myös puhelimitse voi luovuttaa joitakin tietoja suullisesti henkilörekisteristä. Henkilörekisterit ovat siis lähtökohtaisesti julkisia, mutta niistä ei luovuteta laajempia otteita tai sähköisiä tai paperisia tulosteita, ellei ole oikeutta käsitellä tietoja Henkilötietolain mukaan (kuten tässä kysymyksessä taitaa olla, lisää edempänä). Henkilötietojen suojassa ei siis ole kyse tietojen salaamisesta henkilötietolailla, koska salattuja tietoja sivullinen ei saa nähtäväkseen edes paikan päällä. Esimerkiksi jos rekisterissä on julkisuuslain 24 § kohdan 32 mukaisia arkaluontoisia tietoja, ei rekisteriä saa silloin näyttää paikan päällä vierailevallekaan. Mutta siitäkin voi antaa yksittäisiä tietoja vaikka keskustellen, jos salausperuste sallii, ja jättää mainitsematta nuo salattavat arkaluonteiset tiedot. (Lähde: Tietosuojanvaltuutetun toimisto, Henkilötietojen luovuttaminen viranomaisten henkilörekistereistä, erityisesti kohdat 5. ja 6.7.)

Mutta tässä kysymyksessä olevassa tapauksessa tietopyytäjä on ilmeisesti toimittaja, Svenska Yle Datasta. Henkilötietolakia sovelletaan vain osittain toimituksellisiin tarkoituksiin tehtäviin henkilörekisteripyyntöihin (Henkilötietolaki 2.4 §):

”Henkilötietojen käsittelyä toimituksellisia sekä taiteellisen tai kirjallisen ilmaisun tarkoituksia varten koskevat soveltuvin osin ainoastaan 1–4 ja 32 §, 39 §:n 3 momentti, 40 §:n 1 ja 3 momentti, 42 §, 44 §:n 2 kohta, 45–47 §, 48 §:n 2 momentti sekä 50 ja 51 §, jollei 17 §:stä muuta johdu.”

Toimittajille kysytyt rekisteritiedot voi luovuttaa sähköisesti, koska esimerkiksi Henkilötietolaissa mainitut käyttötarkoitussidonnaisuus (7 §) tai käsittelyn yleiset edellytykset (8 §) eivät toimittajia koske. Sen sijaan esimerkiksi tietojen suojaamisen pykälä koskee toimituksia: käytännössä toimittajat saavat kaikki henkilörekisterit halutessaan käyttöönsä toimitukselliseen tarkoitukseen, mikäli hoitavat suojauksen lain mukaisesti. Henkilötietolain perusteella ei siis voi estää toimittajan tekemää tietopyyntöä, joka kohdistuu julkisia tietoja sisältävään rekisteriin. Mutta siitä voi muodostua muutama mutka tiedonluovutukseen.

Julkisuuslain 13.2 § lukee, että:

”Pyydettäessä saada tieto salassa pidettävästä asiakirjasta taikka viranomaisen henkilörekisteristä tai muusta asiakirjasta, josta tieto voidaan luovuttaa vain tietyin edellytyksin, tiedon pyytäjän on, jollei erikseen toisin säädetä, ilmoitettava tietojen käyttötarkoitus sekä muut tietojen luovuttamisen edellytysten selvittämiseksi tarpeelliset seikat sekä tarvittaessa tiedot siitä, miten tietojen suojaus on tarkoitus järjestää.”

Käytännössä siis tietopyynnön kohdistuessa henkilörekisteriin viranomaisen TÄYTYY kysyä pyynnön käyttötarkoitusta (johon riittää vastaukseksi ”toimituksellinen käyttö”) ja yhteystietoja, johon voi toimittaa. Näin esimerkiksi henkilö voi kertoa olevansa toimittaja ja antaa toimituksenssa yhteystiedot. Henkilöllisyyskin voi joidenkin salauspykälien kohdalla olla syytä todentaa (eli vain, jos kyseessä on esimerkiksi julkisuuslain 24 §:n mukaan salattava tieto).

Julkisuuslaissa mainitttu ”tietojen luovuttamisen edellytysten selvittämiseksi tarpeelliset seikat” tarkoittaa, että viranomainen voi varmistua siitä, että kyseessä on toimituksen tekemä tietopyyntö ja että tiedot todella päätyvät toimitukseen. Tämä ei tarkoita kuvallista henkilötodistusta, vaan tietosuojavaltuutetun ohjeistuksen mukaisesti: ”Tarvittaessa lisäselvityksenä voidaan tiedustella esimerkiksi päätoimittajan nimeä. Pyytäjää voidaan myös pyytää esittämään lehdistökortti.” Lehdistökortin voi lähettää skannattuna liitteenä. Muuten toimittajan ja toimituksen aitouden todisteeksi pitäisi riittää muun muassa sähköpostiosoitteet ja nimet, jotka ilmenevät esimerkiksi sähköpostista ja toimituksen verkkosivuilta. Tämä siksi, että laki sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa  (13/2003, 9.2 §) sanoo:

”Viranomaiselle saapunutta sähköistä asiakirjaa ei tarvitse täydentää allekirjoituksella, jos asiakirjassa on tiedot lähettäjästä eikä asiakirjan alkuperäisyyttä tai eheyttä ole syytä epäillä.”

Toisin sanoen, jos lähetys/vastaus-sähköpostiosoitteen voi todeta olevan Yleisradion oikea, toimiva toimittajien osoite, voi viranomainen lähettää sähköiset kopiot henkilörekisteristä toimituksen sähköpostiosoitteeseen.

Tietosuojavaltuutetun kanta on, että salaisia (esim. JulkL 24 §) tietoja ei saa lähettää suojaamattomalla sähköpostilla. Mikäli tällaisia tietoja toimittajalle lähettää, voi sen tehdä esimerkiksi lähettämällä salatun linkin, jonka kautta toimittaja voi ladata varmasti tietoturvallisesti tiedot itselleen.

Julkisuuslain 13.2 §:n mukaan lisäksi tietopyytäjän on toimitettava ”tarvittaessa tiedot siitä, miten tietojen suojaus on tarkoitus järjestää”. Tähän pitäisi riittää lyhyt selvitys siitä, ettei henkilötietoja julkisteta sellaisenaan ja säilytetään siten, etteivät ne leviä minnekään ja poistetaan/tuhotaan/anonymisoidaan kun tiedonkeruun pohjalta tehtävä juttu on julkaistu. Huomaa, että jos selvitys ei ole riittävä, on viranomaisen neuvontavelvollisuuden (hallintolaki 8 §) piirissä auttaa toimittajaa täydentämään selvitystä.

Pari huomiota tietojen luovutuksesta henkilörekisteristä:

  1. Henkilötietolaki suojelee yksityishenkilöitä, luonnollisia henkilöitä (HetiL 1 §, 3.1 §). Esimerkiksi Korkein hallinto-oikeus katsoi (KHO:2012:88), että Valtioneuvoston seminaarin 300 henkilön osallistujalista ei muodostanut henkilörekisteriä, koska osallistujat olivat viran puolesta jonkin organisaation edustajina paikalla eivätkä siis luonnollisina yksityishenkilöinä, vaan oikeushenkilöiden edustajina:

    ”Henkilötietolain tarkoitus on sen 1 §:n perusteella yksityisyyden suojan turvaaminen henkilötietoja käsiteltäessä. Kun otetaan huomioon seminaarin tarkoitus ja osallistujien kutsumisperuste, seminaariin osallistumista ei voida pitää osallistujien yksityisyyden suojan piiriin kuuluvana seikkana eikä osallistujaluettelon sisältämiä henkilötietoja sellaisina henkilötietoina, joita henkilötietolain 3 §:n 1 kohdassa tarkoitetaan. Osallistujaluetteloa ei siten voida pitää mainitun pykälän 3 kohdassa tarkoitettuna henkilörekisterinä eikä myöskään viranomaisen henkilörekisterinä. Asiassa ei siten ole tarpeen pohtia sitä, voisiko tiedon luovuttamista viranomaisen henkilörekisteristä koskevassa julkisuuslain 16 §:n 3 momentissa säädetty estää sen, että A:lle ei voitaisi antaa kopiota osallistujaluettelosta.”

    Toisin sanoen, virkamiehen työyhteystiedot nimineen eivät ole henkilötietolain tarkoittamia henkilötietoja.

  2. Henkilötietolakia ei myöskään sovelleta yksityishenkilöiden tietopyyntöihin yksityisiin tarkoituksiin (HetiL 2.3 §):

    ”Tämä laki ei koske henkilötietojen käsittelyä, jonka luonnollinen henkilö suorittaa yksinomaan henkilökohtaisiin tai niihin verrattaviin tavanomaisiin yksityisiin tarkoituksiinsa.”

    Hallituksen esityksessä henkilötietolaiksi sanotaan: ”Henkilökohtaisiin tai niihin verrattaviin tarkoituksiin käsiteltäviä henkilötietoja ovat esimerkiksi henkilökohtaiseen kirjeenvaihtoon liittyvät tiedot sekä henkilökohtaiseen käyttöön tarkoitetut nimi-, osoite- ja puhelinnumerotiedot ja tiedot tuttavien merkkipäivistä.” (HE 96/1998) Julkisuuslain 16.3 § kuitenkin edelleen pätee, eli kysyjältä voi vaatia selvitystä käyttötarkoituksesta ja tunnistautumista, eikä salaisia tietoja julkisuuslain perusteella anneta. Esimerkiksi kokonaisen rekisterin saamiseen kopiona ei yleensä ole perusteita. Edellä mainitussa Tietosuojavaltuutetun oppaassa on asiasta varsin selkeä ohjeistus kohdassa 6.2.1.

Tietojen julkistaminen

Tietojen luovutus ja laajempi julkistaminen on syytä erottaa toisistaan. Esimerkiksi tieto voi olla julkinen, mutta sen saa nähtäväksi monessa tapauksessa vain paikan päällä. Toisaalta sähköisen kopionkin saanut henkilö ei välttämättä saa julkaista tietoja esimerkiksi yleisessä tietoverkossa: esimerkiksi pienien rikosten tiedot voivat olla julkisia, mutta niiden julkistaminen voi tuoda rikossyytteen yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä. Lisäksi esimerkiksi tekijänoikeudella suojattua tietoa voi saada tietopyynnöllä, mutta sitä ei saa julkistaa vaikkapa lataamalla nettiin syyllistymättä tekijänoikeusrikkomukseen.

Merkittävä ennakkotapaus henkilörekisterin toimituksellisesta väärinkäytöstä on Veropörssi, joka julkaisi verotustietoja lähes sellaisenaan. Rekisterin saa siis toimituksellisin perustein toimitukselliseen käyttöön jutun raaka-aineeksi, mutta sitä ei voi julkistaa kokonaisuudessaan tai sellaisenaan. ( KHO:2009:82 )

Henkilötietolaki on käytännössä monessa kohtaa juuri tämän julkistamisen estämiseen tähtäävä laki. Tästä syystä tiedon käyttötarkoitusta on kysyttävä ja tarvittaessa evättävä pyyntö, jos käyttötarkoitus on selkeästi lain tarkoituksen vastainen, esimerkiksi markkinointitarkoituksiin tehty tietopyyntö. Mutta esimerkiksi toimittajia käyttötarkoitusedellytys ei koske, muutoin kuin että hyväksyttävänä perusteena on ”toimituksellinen käyttö”. Näin ollen esimerkiksi Eduskunnan virkamiehet eivät saisi olla luovuttamatta vierailijatietojaan toimittajille vedoten henkilörekisterin käyttötarkoitukseen, koska henkilötietolain käyttötarkoitusvaatimus ei koske toimittajia muilta osin kuin että heidän on kerrottava olevansa toimittajia.

Kaiken kaikkiaan, mikäli virkamiehet ovat huolehtineet lainmukaiset velvoitteensa sen varmistamiseksi, että tiedonluovutus tapahtuu lainmukaisesti, riittävästi suojatusti ja että tiedon saajaa on informoitu riittävästi tiedon suojauksesta, ei ole virkamiehen tehtävä arvailla sitä, julkistavatko tietopyytäjät saamansa tiedot vaikkapa netissä vastoin ilmoittamaansa käyttötarkoitusta. Nämä edellä mainitut toimenpiteet eivät ole syitä kieltäytyä tiedon luovutuksesta, vaan vaiheita, jotka on vain varmistettava tiedonluovutuksen yhteydessä. Sen sijaan voi olla, että Henkilötietolain 24 § mukaisesti niitä joiden tietoja luovutetaan (rekisteröityjä), täytyisi informoida tästä tietojen luovutuksesta sen tapahduttua, kun sitä todennäköisesti ei ole mainittu henkilörekisterin rekisteriselosteessa.

 

EDIT 28.9.2017:

Saimme tekstiin liittyen kysymyksiä. Tästä syystä artikkelin ymmärrettävyyden lisäämiseksi:

1. Lisätty: ”Myös virkamiesten nimet, nimikkeet ja viran aloituspäivämäärä ovat kaikki julkisia tietoja. Nämä tiedot voi antaa tuntemattomallekin kysyjälle.

Ongelmaksi taitaa nyt tulla tämä henkilöiden syntymäaika. Tieto on julkisuuslain mukaan julkinen ja luovutettavissa ongelmitta, mikäli se ilmenee jostain viranomaisen julkistetusta, julkisesta asiakirjasta. Näin ei todennäköisesti ole ja tieto syntymäajasta varmaankin löytyy vain jostain viranomaisen henkilörekisteristä.”

2. Alaotsikon ”Tietojen luovuttaminen” alaosa on kirjoitettu uudelleen.

 

Millaiseen tiedontarpeeseen tietopyyntö on paras väline?

Millaiseen tiedontarpeeseen tietopyyntö on paras väline?

Toimittajalla on käytössään hyvin paljon erilaisia tiedonhankintamenetelmiä. Paras tiedonhankintakeino on sellainen, johon:

  1. kuluu mahdollisimman vähän työtunteja,
  2. josta saa mahdollisimman paljon tiedontarpeellesi relevanttia tietoa.

Parhaimmillaanhan tietopyynnöllä saa pienellä vaivalla paljon tärkeää tietoa, mustaa valkoisella. Tämä teksti käsittelee sitä, millaisissa tilanteissa tietopyyntö on hyvä tiedonhankintakeino.

Tiedontarpeesi laatu

On viranomaisia, joiden kanssa tietopyynnöt tuntuvat sujuvan kuin tanssi. Ja sitten on viranomaisia, joiden kanssa mikään ei tunnu onnistuvan. Toisaalta kollegasi kokemukset kyseisistä viranomaisista voivat olla aivan päinvastaiset.

Totuushan on että viranomaiset ovat hyvin erilaisia ja samakin viranomainen voi vastata hyvin eri lailla erilaisiin asiakirjapyyntöihin. Nyrkkisääntöjä ovat:

  • Mitä merkityksettömämpi asia, sen helpommin tietosi saat.

Mikäli pyytämääsi tietoon on ristiriitaisia intressejä (eli esimerkiksi joku yritys voi haluta sen liikesalaisuudeksi tai virkamies ei halua sitä julkistaa), on tieto vaikeampi saada.

  • Mitä tutumpi pyyntösi on viranomaiselle, sen helpommin tietosi on löytää ja ratkaista.

Mikäli pyytämääsi tietoa kysytään viranomaisesta usein, on viranomaisella todennäköisesti olemassa hyvät rutiinit pyyntösi asianmukaiseen käsittelyyn. Tieto löytyy nopeasti ja virkamiehen ei tarvitse paljon päätään vaivata julkisuusratkaisulla. Viranomaisen kokemus auttaa.

  • Mitä vanhempi ja arkistoidumpi pyyntösi kohde on, sen helpommin sen saat.

Voisi luulla, että viranomaisen asiakirja, joka on viranomaisen ”käsiarkistossa” eli työpöydällä tai koneella olisi helposti löydettävissä ja lähetettävissä sinulle. Valitettavasti näin ei ole, vaan asiakirja kuuluu todennäköisesti valmistelussa tai käsittelyssä olevaan asiaan.

Tämä tarkoittaa sitä, että itse asia on vielä meneillään ja siihen todennäköisesti liittyy paljon erilaisia intressejä ja muuttuvia osia. Virkamiehen on vaikea päättää, uskaltaako tietoa antaa: onko siitä haittaa jollekulle tai hänelle itselleen? Onko tässä jotain salattavaa? Virkamies voi olla antamatta tietoja ja salata perusteetta tai hidastella tarkoituksella päästäkseen helpommalla, kunnes asia on edennyt pidemmälle ja on selkeämpi.

Sen sijaan arkistohenkilökunta tai kirjaamon väki ratkaisee tietopyynnöt nopeasti ja rutiinilla osittain siksikin, että heillä ei ole mitään intressiä pyytämääsi tietoon. Toisaalta siksi, että tiedonhallinnan ammattilaiset hallitsevat varsin hyvin julkisuuslainsäädännön sekä tiedonluovutukseen liittyvät rutiinit, jotka voivat rivivirkamiehelle olla vieraampia.

Tiedontarpeen kiireellisyys

Näiden asiaan liittyvien tekijöiden lisäksi pohdittaessa tietopyynnön toimivuutta tiedonhankintavälineenä, on syytä pohtia sitä tiedontarvetta, jota se palvelee. Miten kiire sinulla on? Tarvitsetko tietoa heti ja välittömästi, vai onko sinulla aikaa odottaa?

Osa viranomaisista toimii hyvin nopeasti, saat haluamasi päivässä. Vaikeammatkin tiedot viikossa. Toiset viranomaiset taas vastaavat melko järjestelmällisesti kahdessa viikossa. Osa jättää vastaamatta ikäviksi kokemiinsa pyyntöihin tai salaa tietoja perusteetta. Tällöin edessäsi on Via Dolorosa (lue lisää tekstin lopusta).

Tietopyynnön parhaat ja huonoimmat olosuhteet

Alla on nelikenttä, johon nämä muuttujat on aseteltu:

Helppo aihe

Tavanomaisia tiedontarpeita: Tarkastetut pöytäkirjat, viranomaisen päätökset ja ratkaisut, arkistoidut asiakirjat

Käytännössä suotuisimmat olosuhteet tietopyynnölle tiedonhankintakeinona ovat ruudussa 3. Tällöin todennäköisesti voit lähestyä viranomaista sähköpostilla. Saat todennäköisesti hyvää ja ystävällistä palvelua. Mikäli ongelmia ilmenee, ne on todennäköisesti ratkaistavissa yhteydenotolla viranomaiseen, etsimällä asiankäsittelijä ja keskustelemalla hänen kanssaan. Kun vain aikaa on, niin saat vähällä vaivalla mitä haluat. Vaaranpaikka on vain tietopyynnön hukkuminen organisaatioon esimerkiksi sekaannusten tai unohdusten vuoksi, minkä takia välillä on hyvä kysellä tietopyynnön perään.

Mikäli tiedontarpeesi on nopeampi, kannattaa tietopyyntö tehdä puhelimitse tai kasvokkain (napakka aloituspotku). Vaaranpaikkoja ovat mm. asiankäsittelijän vaihdos, lomailu tai kiireet, kuten muiden asioiden jatkuva priorisointi pyyntösi edelle.

Vaikea aihe

Tavanomaisia tiedontarpeita: valmisteluasiakirjat, konsulttiselvitykset, selvitykset yleensä, tarkastamattomat pöytäkirjat, arkistoimattomat asiakirjat (käsiarkistossa)

Mikäli asiasi on vaikea, mutta tiedontarpeesi hidas (1. ruutu), kannattaa ensin ottaa yhteyttä puhelimitse ja sitten toimittaa sähköpostilla sovitusti tietopyyntö viranomaiselle. Mikäli aikaa on, voi viranomainen tarkastaa rauhassa esimerkiksi tietojen salassapitoasiat lakimiehellä tai pelata aikaa, jotta tiedon julkistaminen ei aiheuta hänen toiminnalleen kapuloita rattaisiin. Aikaa voi myös olla Via Dolorosalle. Joka tapauksessa: jos tieto on julkista, saat sen todennäköisesti joskus käyttöösi.

Vaikein tilanne on ruudussa 2. Valitettavasti tämä on toimittajalle hyvin yleinen tilanne: ajankohtainen, yleisesti merkittävä asia, josta viranomainen ei haluaisi puhua. Tällöin ehdottaisin, että kokeilet suoraa yhteydenottoa ja sen jälkeen teet valintasi: joko koetat muita tiedonhankintakeinoja esimerkiksi tutkivan journalistin työkalupakista tai lähdet Via Dolorosalle. Ja voit tietysti tehdä molemmat.

Tietopyyntöjen Via Dolorosa

Mikäli viranomainen heittäytyy täysin yhteistyökyvyttömäksi tietopyyntöasiassa, on edessäsi Via Dolorosa, kärsimysten tie. Eli:

  1. Viranomainen ei vastaa lainkaan tai vastaa vain, ettei anna tietoja, muttei anna kielteistä päätöstä. Joudut kantelemaan viranomaisen toiminnasta.
  2. Kantelun seurauksena viranomaisen on pakko laatia kielteinen päätös. Mikäli se on selvästi perusteeton, joudut valittamaan hallinto-oikeuteen.
  3. Hallinto-oikeus voi kumota viranomaisen kielteisen päätöksen, mutta viranomainen voi edelleen pelata aikaa esimerkiksi yrittämällä valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen tai luovuttamalla tietoja vain osittain yms.

Kaiken kaikkiaan Via Dolorosa ei ole hyvä tiedonhankintatapa. Tietojen saaminen kestää pitkään, vaatii ylimääräistä työtä ja mahdollisesti maksuja ja lopulta saatu tieto ei välttämättä ole kovin käyttökelpoista. Silti suosittelemme lähtemään tälle tielle: vaikeaksi heittäytyvä viranomainen haluaa päästä helpolla. Älä tee lainvastaisesta toimintatavasta helppoa; ole se henkinen Batman, jota tämä maa tarvitsee.

Oikeus tietoon ON perusoikeus

Oikeus tietoon ON perusoikeus

Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kirjoitti eilen siitä, kuinka hallintarekisterilain vastustajien kannat ovat surullisen sokeita perusoikeuskysymyksille, nimenomaisesti yksityisyydensuojakysymyksille.

Pursiainen on oikeassa siitä, että perusoikeudet ovat merkittäviä ja puolustettavia asioita. Ne ovat niitä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden perusajatuksia, joiden varaan perustuslakimme sekä ihmisoikeudet rakentuvat ja joita esimerkiksi perustuslaki suojelee. Perustuslakia on juuri siksi niin vaikea käytännössä muuttaa, jotta yksittäiset olosuhteet tai hallitukset eivät pääsisi kumoamaan näitä vuosisataisen filosofisen keskustelun aikaansaannoksia. Jokapäiväisen politiikan hommia on sitten vetää sitä tarkkaa rajaviivaa näiden perusoikeuksien raja-alueilla.

Sen sijaan väittäisin Pursiaisen argumentoinnin menevän täysin päin honkia hänen väittäessään, että:

  1. Hallintarekisterin vastustajat eivät olisi kiinnostuneita perusoikeuksista – oikeus tietoon ON perusoikeus!
  2. Lisäksi Pursiaisen tulkinnat siitä mikä itse asiassa kuuluu yksityisyyden suojan piiriin on mielestäni vähintäänkin erikoista ajattelua.

Sananvapauden johdannaisia

Oikeus tietoon sekä yksityisyyden suoja eivät itse asiassa ole sellaisenaan perusoikeuksia, vaan niiden vahvoja johdannaisia. Oikeus levittää ja vastaanottaa tietoja ovat osa sananvapautta, ja niistä on johdettu oikeus viranomaisten tietoihin, muun muassa osakeomistuksista. Oikeus viranomaisten tietoon on perustuslaissa sananvapauspykälän toinen momentti juuri siksi, että ilman oikeutta näihin tietoihin yhteiskunnallinen keskustelu ja sananvapaus on tyhjää puhetta: ilman mahdollisuutta puhua vapaasti ja rakentavasti kansalaisten kesken siitä miten asiat oikeasti, faktuaalisesti, euromääräisesti ja tarkalleen ovat, ei harkitsevalle, rakentavalle julkiselle keskustelulle ole edes mahdollisuutta.

Yksityisyyden suoja taas on selkeä rajoite sananvapaudelle ja oikeudelle tietoon, ja se suojelee ennen kaikkea henkilön terveyttä, hyvinvointia ja kykyä toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä omaa onnea etsien. Tässä on tärkeitä rajanvetoja: yksityisyyden suoja keskittyy luonnollisiin henkilöihin eikä se juuri ulotu oikeushenkilöihin kuten yrityksiin ja yhdistyksiin. Esimerkiksi henkilötietolakia ei sovelleta yritysten tai yhdistysten edustajien nimeen, asemaan ja yhteystietoihin. Yksityisyyden suoja suojaa kotia ja heikkouksia, kuten sairautta tai henkilökohtaisia ominaisuuksia, jotka voisivat olla syy vainolle tai syrjinnälle (eli eivät kuulu muille), kuten seksuaalinen suuntautuminen, ammattiyhdistysten jäsenyys tai uskontoon kuuluminen.

Ihmisellä on myös perusoikeus omistaa omaisuutta ja tavoitella omaa onnea, näistä on johdannainen esimerkiksi lakiin kirjattu liikesalaisuus. Mutta tämä on hyvin rajattu alue, joka koskee omien voitontekotapojen yksityiskohtia. Omaisuudella itsellään ei ole yksityisyyden suojaa. Tämä johtuu siitä, että omaisuus on valtaa, voimaa suhteessa muihin ihmisiin. Vaikka julkisuuslakiin on kirjattu, että henkilön kokonaisvarallisuus on salattava tieto, tämä ei tarkoita palkkaa, osakeomistuksia tai bonuksia, jotka ovat kaikki julkisia tietoja. Kokonaisvarallisuus tarkoittaa sitä, että esimerkiksi toimeentulotuen asiakkuus on kokonaan salattava tieto, koska se viestii ihmisen heikkoudesta: hän on persaukinen.

Valta on avainsana, joka siirtää yksityisen julkiseksi. Esimerkiksi raha, omaisuus ja järjestäytynyt toiminta ovat valtaa, kykyä toimia suhteessa muihin ihmisiin ja saada aikaan muutosta yhteiskunnassa. Tästä syystä esimerkiksi poliitikot, ay-johtajat tai yritysjohtajat eivät nauti samanlaista yksityisyydensuojaa lain silmissä kuin muut kansalaiset.

Pursiainen kertookin virheellisesti kirjoituksessaan, että:

”Avoimuusperiaate tarkoittaa sekin julkisen vallan avoimuutta kansalaisille, ei sitä että kansalaisilla olisi velvollisuus olla jotenkin avoimia suhteessa julkiseen valtaan. Avoimuuden vaatimus ei myöskään tarkoita velvollisuutta olla avoin toisille kansalaisille. Itse asiassa näitä asioita koskee täsmälleen päinvastainen perusoikeus, yksityisyyden suoja. Ihmisillä on nimenomaan oikeus olla suojassa viranomaisten, muiden ihmisten ja tiedotusvälineiden tiedonhankinnalta.”

Tämä ei pidä paikkaansa. Ensinnäkin esimerkiksi oikeudenkäynnit ovat lähtökohtaisesti julkisia ja muilla kansalaisilla on oikeus saada tietää toisten kansalaisten rikoksista (joskin niiden tietojen levittämisen säännöt ovat myös tarkat). Mutta myös moni omaisuuden tieto on julkinen, muun muassa tuloverotus, kiinteistötiedot, ennakkoperintätiedot ja arvonlisäverovelvollisuus – nämä kaikki ovat viranomaisten keräämiä tietoja, jotka kansalaisilla on oikeus tietää toisista kansalaisista. Myös moni viranomaisen henkilörekisteri on julkista tietoa. Ne saa nähtäväkseen kysymällä, niitä ei vain saa levittää miten sattuu esimerkiksi internetissä.

Yhteenveto

Hallintarekisterin vastustajat ajavat nimenomaan perusoikeutta, oikeutta tietoon. Yksityisyyden suoja ei kata tietoa omaisuudesta, pikemminkin vain sen puutteesta.

Itse olen pragmaattinen ja vastustan hallintarekisteriuudistusta ennen kaikkea seuraavasta syystä: toimittajat ovat tähän saakka tehneet tärkeitä paljastusjuttuja yhteiskunnallisesta vallankäytöstä käyttämällä osakkeiden julkisia omistustietoja lähteinään uutistyössään. Mikäli nämä omistukset olisi hoidettu hallintarekisterin kautta, ei näitä uutisjuttuja olisi ollut mahdollista tehdä.

Lobbarirekisterin julkisuus ja julkistaminen

Lobbarirekisterin julkisuus ja julkistaminen

TLDR eli lyhyesti; Yritysten, yhdistysten ja puolueiden edustajista saa laatia listoja ja julkaista ne netissä, mikäli kyseiset henkilötiedot käsittävät heidän nimensä, asemansa, ammattinsa tai vastaavan yksilöinnin – kyseessä ei tällöin ole henkilötietolain 3:1§:n tarkoittamat ”luonnollisen henkilön” henkilötiedot eikä siis henkilörekisteri, koska henkilötietolakia ei sovelleta muihin kuin luonnollisiin henkilöihin. Mikäli kyseessä on ”luonnollinen henkilö”, tarvitaan tällöin henkilön suostumus ja on toimittava henkilötietolain mukaisesti.

Saimme kysymyksen:

”Hei, Osaatko auttaa? Voiko blogikirjoituksen oheen kerätä kommetteihin henkilöiden nimiä jotka ovat pyrkineet lobbaamaan asiaa tai kenelle on lobannut asiaa? Listauksestahan syntyy henkilörekisteri niin onko se ongelma?”

Tämä kysymys on erittäin hyvä, koska sen kautta voi tarkastella monta helposti ristiriitaan ja sekaisin joutuvaa asiaa: tiedon julkisuutta ja julkistamista, julkisen ja yksityisen ihmisen rajanvetoa, oikeutta tietoon ja yksityisyyteen, julkisuuslain mukaista tietopyyntöä ja henkilötietojen suojaa.

Henkilörekisteri

Yksityisyyden suoja on tärkeä perusoikeus ja usein ristiriidassa toisen perusoikeuden, eli oikeuden tietoon, kanssa. Kuten julkisuuslaki, myös henkilötietolaki kohdistuu toimintaan ja tarkoitukseen eikä niinkään epäoleellisiin muotoseikkoihin, joiden kautta olisi helppo kiertää lakia. Henkilörekisteri on siis lain mukaan (Henkilötietolaki 3§): ”käyttötarkoituksensa vuoksi yhteenkuuluvista merkinnöistä muodostuvaa henkilötietoja sisältävää tietojoukkoa, jota käsitellään osin tai kokonaan automaattisen tietojenkäsittelyn avulla taikka joka on järjestetty kortistoksi, luetteloksi tai muulla näihin verrattavalla tavalla siten, että tiettyä henkilöä koskevat tiedot voidaan löytää helposti ja kohtuuttomitta kustannuksitta;” – kysymyksessä kuvattu tiedonkeruun tapa, koonti ja käyttötarkoitus vaikuttavat täyttävän selvästi henkilörekisterin määritelmän.

Olennaista on tämä käyttötarkoitusvaatimus: pelkkä läjä henkilötietoja ei vielä muodosta henkilörekisteriä. Eli jos kirjoitat lobbaajista blogikirjoituksen ja siinä mainitaan useita henkilötietoja, niin se ei vielä muodosta henkilörekisteriä. Mutta jos tarkoituksena on koota pysyvä kokonaisuus johon jatkuvasti kerätään ja päivitetään henkilötietoja, jotta niitä voisi helposti löytää suhteessa johonkin toimintaan tai asiaan (lobbaukseen), on kyseessä tällöin käyttötarkoitukseltaan henkilörekisteri, vaikka se sijaitsisi osin blogin kommenteissa ja olisi näin vähän epäkäytännöllinenkin.

Laki ei koske yksityisen ihmisen henkilökohtaisiin tarkoituksiin keräämiä rekisterejä (Henkilötietolaki 2:3§). Eli jokainen voi omassa rauhassaan kerätä millaisia listoja ihmisistä vain haluaa. Mutta jos tämä julkistetaan tietoverkossa tai kootaan yhdessä tietoverkossa, niin se ei ole enää henkilökohtaiseen, yksityiseen tarkoitukseen koottu. Samoin yhteisö tai yritys ei voi koota tällaista henkilörekisteriä – ellei lain pykälät muuten täyty tai laki ei jostain syystä tule sovellettavaksi.

Julkisuus ja julkistaminen

Tiedon julkisuus ja julkistaminen ovat eri asioita. Esimerkiksi laillisesti kerätty kunnan henkilörekisteri voi olla julkinen, eli sen voi saada nähtäväksi julkisuuslain perusteella (julkisuuslain kohdat 13:2§ ja 16:3§). Siitä voi myös vaikkapa ottaa valokuvia kännykällä omiksi muistiinpanoiksi, voipa siitä antaa kysyjälle kopion tai tulosteenkin. Mutta noita valokuvia tai kopioita ei sitten voi pistää yleiseen tietoverkkoon kaiken kansan nähtäville, koska se olisi henkilörekisteritiedon julkistamista, mikä on väärin ja mahdollisesti rangaistavaa (rikoslaissa esimerkiksi luku 38, joista 1§ salassapitorikos tai 2§ salassapitorikkomus tai 9§ henkilörekisteririkos). Samoin esimerkiksi moni oikeuden asiakirja on julkinen, eli ne saa pyytämällä itselleen, mutta julkistamalla suorat kopiot niistä tietoverkossa voi syyllistyä Yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen tai Törkeään yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen (Rikoslain luku 24, 8§ ja 8a§) – ellei rikos ole huomattava, tai kohteena oleva henkilö julkisuuden henkilö.

Julkinen henkilö ja yksityinen henkilö

Suomen perustuslain mukaan Suomi on täysivaltainen tasavalta. Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. (PL 1§ ja).

Olemme siis demokratia ja merkittävä osa lainsäädännöstämme on laadittu sen estämiseksi, ettei valtiomuotomme muutu tyranniaksi. Tästä syystä perustuslaissa on muun muassa hallinnon oikeusturvaperiaatteet (PL 21§) ja julkisuuslain tarkoitus on muun muassa: ”antaa yksilöille ja yhteisöille mahdollisuus valvoa julkisen vallan ja julkisten varojen käyttöä, muodostaa vapaasti mielipiteensä sekä vaikuttaa julkisen vallan käyttöön ja valvoa oikeuksiaan ja etujaan.” (JulkL 3§). Näin ollen julkisuuden henkilöitä eivät koske samat yksityisyyden suojat kuin tavallista kansalaista – se on se hinta jota julkisesta vallasta demokratiassa täytyy maksaa.

Esimerkiksi edellä mainitussa rikoslain pykälässä mainitaan sen kolmannessa momentissa: ”Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.”

Samoin Henkilötietolaissa käsittelyn yleisissä edellytyksissä (HenkilötietoL 8§) kerrotaan: ”Henkilötietoja saa käsitellä ainoastaan:

8) jos kysymys on henkilön asemaa, tehtäviä ja niiden hoitoa julkisyhteisössä tai elinkeinoelämässä kuvaavista yleisesti saatavilla olevista tiedoista ja näitä tietoja käsitellään rekisterinpitäjän tai tiedot saavan sivullisen oikeuksien ja etujen turvaamiseksi;”

Julkisen sanan neuvosto määrittelee julkilausumassaan julkisen henkilön seuraavilla tavoilla:

A. Merkittävät vallankäyttäjät politiikan, hallinnon ja elinkeinoelämän alalla,
B. Aikalaishistoriaan kuuluvat, tunnetut, julkisuudessa esiintyvät henkilöt esim. kulttuurin ja viihde-elämän alalla.
C. Tavalliset kansalaiset.

Yksityiselämän suoja on periaatteessa suppein ryhmässä A ja laajin ryhmässä C. On kuitenkin huomattava, ettei asteikkoa voida soveltaa kaavamaisesti, vaan suojan laajuus on tulkittava kussakin yksittäistapauksessa erikseen. Esimerkiksi vallankäyttöasemaa arvioitaessa on otettava huomioon myös paikalliset olosuhteet. Henkilö, joka valtakunnallisen tiedotusvälineen kannalta sijoittuisi C-ryhmään, saattaa pienellä paikkakunnalla kuulua merkittäviin vallankäyttäjiin. Henkilön asemassa voi myös tapahtua muutoksia, jotka vaikuttavat hänen suojansa laajuuteen.

On siis huomattava, että julkisuuden henkilön määritelmän taustalla ovat ennen kaikkea eettiset ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden filosofiset keskustelut, joita kyllä on huomioitu lakeja laadittaessa ja huomioidaan lakia tulkitessa oikeudessakin ja jotka on kirjattu lakiin, mutta jotka eivät itsessään estä esimerkiksi soveltamasta henkilötietolakia.

Henkilötieto ei aina ole henkilötieto

Kyseisiä pykäliä on erittäin hyvin käsitelty korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätöksessä KHO:2012:88. Tämä koski tapausta, jossa asiakirjapyynnöllä haluttiin Valtioneuvoston kanslialta Suomen EU-politiikan tahtotila 2010-luvulla -seminaarin osallistujaluetteloa, josta ilmenivät seminaarin osallistujat ja heidän asemansa, ammattinsa tai vastaava yksilöinti. Valtioneuvoston kanslian mukaan kyseessä oli sisäisen toiminnan asiakirja sekä henkilörekisteri.

Ensinnäkään oikeuden näkemyksen mukaan tilaisuus ei voinut olla viranomaisen sisäisen toiminnan asiakirja, koska tilaisuus itsessään ei ollut viranomaisen sisäinen vaan hyvinkin julkinen videointeineen ja kutsuvieraineen. Osallistujaluettelo oli siis viranomaisen toiminnassaan laatima, julkinen asiakirja. Mutta toinen asia: osallistujaluettelo ja sen tiedot – nimi, asema, ammatti tai vastaava yksilöinti – eivät oikeuden mukaan täyttäneet henkilötiedon määritelmää ja siksi kyseessä ei ollut henkilörekisteri, koska: ”Seminaarin noin 300 osallistujaa olivat pääosin virkamiehiä, poliitikkoja, yritysjohtajia, järjestöjohtajia ja tiedotusvälineiden edustajia ja oli arvioitavissa, että siihen, keitä seminaariin oli kutsuttu, oli vaikuttanut keskeisesti heidän tehtävänsä ja yhteiskunnallinen asemansa.”

Seuraavaksi pitkä mutta erittäin selventävä lainaus KHO:n ratkaisusta (lihavoinnit omia):
”Henkilötietolakia koskeva lainvalmisteluaineisto

Henkilötietolakia ja eräitä siihen liittyviä lakeja koskevan hallituksen esityksen HE 96/1998 vp yleisperusteluissa todetaan, että ”tietosuojadirektiivi mahdollistaa julkisuusperiaatteen huomioon ottamisen kansallisessa lainsäädännössä. Tämä todetaan nimenomaisesti direktiivin johdanto-osan 72 kohdassa. Yksityisyyden suoja henkilötietojen käsittelyssä ja julkisuusperiaate on siten lain tasolla sopeutettava toisiinsa.

Mainitun hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan 1 §:n kohdalla muun ohella, että ”yksityisyyden suojan sisältöön ja ulottuvuuteen vaikuttaa muun muassa se, mikä on rekisterinpitäjän ja rekisteröidyn välinen suhde, missä roolissa henkilö kulloinkin esiintyy ja onko hän itse antanut tietojaan julkisuuteen tai sallinut niiden julkistamisen. Esimerkiksi tiedot henkilön tehtävistä ja menettelystä yhteiskunnallisessa tai poliittisessa toiminnassa eivät siten välttämättä kuulu yhtä laajan yksityisyyden suojan piiriin kuin tiedot, jotka liittyvät luonnolliseen henkilöön yksityishenkilönä.”

Mainitun hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan 3 §:n 1 kohdan kohdalla muun ohella, että ”henkilötietoja ovat ehdotuksen mukaan kaikenlaiset henkilöä taikka tämän ominaisuuksia tai elinolosuhteita kuvaavat merkinnät, jotka voidaan tunnistaa tiettyä luonnollista henkilöä tai hänen perhettään tai hänen kanssaan yhteisessä taloudessa eläviä koskeviksi. Säännös poikkeaa nykyisestä henkilötiedon määritelmästä siten, että siinä henkilötiedolla tarkoitetaan kaikkia luonnollisia henkilöitä koskevia tietoja. Nykyisessä laissa henkilötiedolla tarkoitetaan tiettyä luonnollista yksityistä henkilöä koskevaa tietoa. Lakia on tulkittu niin, että henkilötiedon määritelmän vuoksi sellaiset tiedot, jotka liittyvät luonnolliseen henkilöön muussa ominaisuudessa kuin yksityishenkilönä, kuten esimerkiksi ammatin- tai elinkeinonharjoittajana tai julkisessa tehtävässä, on rajattu lain soveltamisalan ulkopuolelle. Muutos henkilötiedon määrittelyssä johtuu tietosuojadirektiivistä, jossa henkilötieto määritellään vastaavalla tavalla luonnollista henkilöä koskevaksi tiedoksi (2 artiklan a alakohta).”

Erityisen merkittävä on seuraava ratkaisun peruste:
”Henkilötietolain tarkoitus on sen 1 §:n perusteella yksityisyyden suojan turvaaminen henkilötietoja käsiteltäessä. Kun otetaan huomioon seminaarin tarkoitus ja osallistujien kutsumisperuste, seminaariin osallistumista ei voida pitää osallistujien yksityisyyden suojan piiriin kuuluvana seikkana eikä osallistujaluettelon sisältämiä henkilötietoja sellaisina henkilötietoina, joita henkilötietolain 3 §:n 1 kohdassa tarkoitetaan. Osallistujaluetteloa ei siten voida pitää mainitun pykälän 3 kohdassa tarkoitettuna henkilörekisterinä eikä myöskään viranomaisen henkilörekisterinä. Asiassa ei siten ole tarpeen pohtia sitä, voisiko tiedon luovuttamista viranomaisen henkilörekisteristä koskevassa julkisuuslain 16 §:n 3 momentissa säädetty estää sen, että A:lle ei voitaisi antaa kopiota osallistujaluettelosta.”

Luonnollinen henkilö ja oikeushenkilö

Henkilötietolaki suojaa siis ”luonnollisen henkilön” tietoja. Näitä ovat kaikki yksittäiset ihmiset. Sen sijaan laki ei suojaa oikeushenkilöiden tietoja. Nyt suora lainaus Wikipediasta:

Oikeushenkilöitä ovat kauppaoikeudelliset yhteisöt (kuten osakeyhtiöt ja osuuskunnat), siviilioikeudelliset yhteisöt (kuten yhdistykset ja säätiöt) sekä julkisyhteisöt (kuten valtio, kunnat tai seurakunnat). Julkisyhteisöt ovat julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä ja muut ovat yksityisoikeudellisia oikeushenkilöitä.

Yksityinen elinkeinonharjoittaja (ns. ”toiminimiyrittäjä”) ei ole oikeushenkilö vaan luonnollinen henkilö, joka harjoittaa jotain elinkeinoa.

Ihmisen nimi itsessään tai jonkun edelläkuvatun organisaation lukuun toimiessaan käyttämä julkinen yhteystieto tai titteli eivät siis ole henkilötietolain tarkoittamia henkilötietoja. Luonnollisten henkilöiden nimet yhdistettyinä yhteystietoihin yms. ovat henkilötietolain tarkoittamia henkilötietoja.

Yhteenveto:

KHO:n ratkaisun perusteella pidän selvänä, että meille esitetyssä kysymyksessä kuvailtu lobbarirekisteri on mahdollista toteuttaa kuvatulla tavalla ilman oikeudellisia seuraamuksia tai henkilötietolain edellyttämiä rekisteriselosteita sekä muita vaatimuksia, mikäli kyseessä eivät ole henkilötietolain tarkoittamat ”luonnollisen henkilön” yksityisyyttä suojaavat tiedot eikä henkilötietolakia lainkaan sovelleta.

Eli: henkilötietolaki suojaa vain luonnollisia henkilöitä, eikä henkilötietolakia sovelleta oikeushenkilöihin lainkaan. Julkisella henkilöllä on suppeampi yksityisyyden suoja ja heidän julkisuudessa ilmenneitä tietojaan voi käsitellä vapaammin kuin tavallisten kansalaisten, mutta mikäli he ovat luonnollisia henkilöitä eivätkä jonkin organisaation edustajia, sovelletaan henkilötietolakia heihin.

Mikäli nettiin laitettavassa lobbarirekisterissä on mukana luonnollisia henkilöitä esimerkiksi heidän omalla suostumuksellaan, niin tällöin henkilötietolakia sovellettaisiin. Mutta käsittääkseni tällöinkin syntyvän henkilörekisterin julkistaminen voisi olla mahdollista, mikäli laadittaisiin rekisteriseloste etukäteen ja hoidettaisiin rekisteröityjen informointi sekä mahdollisuus virheellisten tietojen korjauksiin. Nettiin näkyviin ei saisi laittaa muuta tietoa kuin sellaista, mikä on henkilötietolain mukaisessa rekisteriselosteessa kerrottu ja minkä ilmoittavat ihmiset itse sinne haluavat. Lisäksi rekisteröidyillä on mahdollisuus vaatia korjattavaksi tietoja syntyneestä rekisteristä ja tarkastaa ne tiedot, joita ei näy.

Toisin sanoen: julkiseen valtaan ja poliitikkojen toimintaan vaikuttaminen on yhteiskunnallisesti merkityksellistä työtä, jota pitää voida seurata ja josta voi uutisoida ja keskustella esimerkiksi julkisuudessa. Mutta luonnollisten henkilöiden osalta tämän tiedon julkistaminen henkilörekisterin muodossa laittamalla tiedot verkkoon ei ole mahdollista ilman näiden suostumusta ja henkilötietolain pykälien noudattamista.

Disclaimer: tarkastutan tämän tekstin vielä tietosuojavaltuutetun toimistolla. Katsotaan, menikö oikein.