Sähköpostikyselyssä selvitettiin vapaamuotoisesti toimittajien kokemuksia ja näkemyksiä julkisuuslain hyödyntämisestä omassa työssä, tietopyyntöjen toimivuudesta ja tietojen saamiseen liittyvistä ongelmista. Lisäksi pyydettiin arvioimaan journalistisia seurauksia, jos pyydettyjä tietoja ei saatu ja julkisuuslain merkitystä omassa työssä.

1) Julkisuuslain hyödyntäminen

Julkisuuslain hyödyntämisessä vastaajat jakautuivat selkeästi kahteen joukkoon. Lain merkitys on suurempi isoissa valtakunnallisissa medioissa, joilla enemmän aika tehdä tietopyyntöjä ja perehtyä asiakirjojen sisältöihin. Niissä työskentelevien toimittajien mukaan laki on aina taustalla, kun tietoja on pyydetty. Julkisuuslakia hyödynnetään säännöllisesti ja rutiininomaisesti, ja tieto- ja aineistopyynnöt ovat päivittäisiä. Lakiin myös viitataan aina tietopyyntöjen yhteydessä.

Tietojen kyseleminen ilman tietopyyntöjä onkin yleisempää pienemmissä välineissä. Erityisesti paikallislehtien kohdalla viralliset tietopyynnöt ovat harvinaisia tai ainakaan ne eivät ole lähtökohtana jutun tekemiselle. Pyynnöt eivät ole tarpeen, kun ”tietoja saadaan soittamalla tai sähköpostilla”.

”Kaikki” pyydetyt asiakirjat on pienlehdissä toimivien vastaajien mukaan myös saatu. Viranhaltijat ovat jopa itse ehdottaneet aineistojensa toimittamista. Vaikka julkisuuslaki onkin ”taustalla”, pyynnöt ovat enemmänkin ”vapaamuotoista tietojen kalastelua”.

Virallisten tietopyyntöjen tekemistä hankaloittavat toimituksensa kiireet ja se, että toimittajat löytävät tarvitsemiaan aineistoja myös internetistä. Virallisten tietopyyntöjen tekemistä rajoittaa myös se, että jokin toinen juttuaihe voi syrjäyttää asiakirjojen työlään etsimisen.

Viranomaisaineistojen avulla etsitään uutisia ja niiden taustatietoja. Pyynnöt liittyvät johonkin ajankohtaiseen päätökseen tai asian valmisteluun koskevaan tietoon.  Aineistot vaihtelevat paljon. Yksittäisten tietojen ohella niitä voivat olla esimerkiksi sähköpostit, taustalaskelmat, kunnan ja seurakunnan hallintoaineistot, lausunnot tai selvitykset joita ei ole liitetty päätösasiakirjoihin.

Tietopyynnöillä saatavat tiedot toimivat paitsi sellaisenaan myös varmistuksena tai vahvistuksena jollakin muulla tavoin hankituille tiedoille tai tapauksille.

2) Tietopyyntöjen toimivuus

Tietopyyntöjen toimivuudesta oli vastaajille kertynyt sekä myönteisiä että kielteisiä kokemuksia.

Edellisistä kertovat kommentit, joiden mukaan ”[viranomaisen] vastaukset ovat yleensä rehellisiä ja riittävän nopeita” tai ”ei tule mieleen, että tiedonsaannissa olisi ollut ongelmia.”

Toisaalta vaikka pyydettäessä tietoja onkin saatu, viranomaisen oma-aloitteinen asioista tiedottaminen ei ole välttämättä toiminut. ”Minnekään ei ole jouduttu valittamaan.”

Vastaavasti kriittisemmissä arvioissa nähtiin, että viranomaisten asenne ei ole kohdallaan, ja tietopyyntöihin vastaamisessa ”kierrellään”. Viranomainen ei ole sisäistänyt julkisuuslain henkeä ja ”toimii toisin kuin media tai kuntalaiset”.  Tietopyyntöihin vastaamisessa vitkutellaan, niitä ei haluta ymmärtää tai pyyntöihin vastataan huolimattomasti vain muutamalla sähköpostin rivillä.

Usein myös esimerkiksi kokouksen pöytäkirjaliite on määritelty salassapidettäväksi, vaikka jälkikäteen saatavilla olevien tietojen perustella se ei olisi sitä ollut.

Varsinkaan ikäviin tiedusteluihin ei useinkaan haluta vastata, eikä yksittäisiä viranhaltijoita ”saada kiinni millään”. Yleistä on myös vastuun siirtäminen asiaan vastaamisesta alemmalle tasolle. Toimittajien mukaan yksittäiset viranhaltijat eivät koe tietopyyntöihin vastaamista virkavelvollisuutenaan, vetäytyvät kuoreensa ja myös pelkäävät tietojen luovutuksesta syntyvää julkisuutta. Esimerkiksi eduskunnan vierailijatietojen tapauksessa eduskunta ryhtyi hävittämään pyydettyjä asiakirjoja. ”Emme anna tietoja” tai ”en kommentoi” ovat yleinen palaute toimittajille.

Toimittajien oikeus tarvitsemiinsa viranomaistietoihin ei ole yksin julkisuuslakiin liittyvä ongelma. Esimerkiksi erimuotoiset tiedotusboikotit ja toimittajien porttikiellot voivat haitata heidän työtään enemmän kuin tietopyyntöihin vastaamatta jättäminen.

Yksi vastaajista kommentoi, että tietojen luovuttaminen on muuttunut enemmänkin valikoivaksi. Tietoja luovutetaan usein poliittisesti tarkoituksenmukaisella tavalla silloin kun se sopii johonkin koti- tai ulkopoliittiseen agendaan. Tällaiset tiedot liittyvät esimerkiksi sotilaalliseen maanpuolustukseen, kyberpolitiikkaan tai erilaisten turva- ja suojeluorganisaatio toimintoihin.

Tietopyyntöjen tekeminen nähtiin varsin harvinaiseksi toimitustyössä. Osaaminen pyyntöjen tekemiseksi on keskittynyt erikoistoimittajille, jotka seuraavat esimerkiksi oikeutta, rikoksia, taloutta tai politiikkaa. Vastaavasti viranomaiset tuntevat julkisuuslain ja sen hengen varsin hyvin paitsi ne, jotka askaroitavat tietopyyntöjen parissa ensimmäisiä kertoja. Käytännössä journalistinen onnistuminen edellyttää, että toimittajat tietävät, miten eri asiat etenevät viranomaisessa ja pystyvät kyseenalaistamaan tarvitsemiensa tietojen luovuttamatta jättämisen.

Juttujen kannalta merkityksellisiä asiakirjoja on saatu usein vasta oikeudenkäyntien kautta. Hallinto-oikeuksien ja varsinkin korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätöksiä onkin käytetty vipuvartena tietopyynnöissä. Oikeuskiistoihin kuitenkin uppoaa merkittävästi toimitusten resursseja ja ilman Journalistiliiton lakiapua asiassa ei välttämättä selvitä lainkaan.

Pahaksi ongelmaksi nähtiin se, että hallinto-oikeuden tai edes korkeimman hallinto-oikeuden tekemät julkisuusmyönteiset ratkaisut eivät välttämättä muuta viranomaisen luovutuskäytäntöjä jatkossa. Valittaminen oikeuteen tietojen luovuttamatta jättämisestä ei yleensä on myöskään tarkoituksenmukaista uutistoiminnassa. Oikeuksien käsittelyajat ovat ”toivottoman pitkiä ja menettely kaiken kaikkiaan raskasta tai ylivoimaista”.

3) Seuraukset tietojen saamatta jäämisestä

Myös seuraukset tietojen luovuttamatta jättämisestä vaihtelevat vastaajien keskuudessa. Osa heistä näki, että ”tiedonhankinnalle asettaa rajat vain toimittajan mielikuvitus ja toimituksen taloudelliset ja ajalliset resurssit”. Tärkeäksi koettua juttuaihetta ei useinkaan ole jätetty käsittelemättä siksi, että joku ei ole viitsinyt tai suostunut luovuttamaan julkisia asiakirjoja tai tietoja. Vaikka kaikkia tietoja ei luovutettaisikaan, toimituksen selvittämästä asiasta kuitenkin usein kerrotaan jotakin. Toisaalta tiedonhankinnassa on pystytty käyttämään vaihtoehtoisia lähteitä. Tietoja on saatu toiselta viranomaiselta, esimerkiksi kuntaa koskevassa asiassa aluehallintovirastolta tai markkinaoikeudelta.

Tiedon saamisessa on auttanut myös neuvotteleminen viranomaisen kanssa ja esimerkkien esittäminen vastaavista tietopyyntötapauksista. Tärkeänä apuna on ollut myös Journalistiliitto ja sen lakimiehet, jotka ovat pystyneet antamaan ”toisen arvion” tietojen luovuttamisongelmaan.

Jotkut vastaajat olivat todenneet toimivaksi ratkaisuksi kirjoittaa tietopyyntöön vastaamattomuudesta tai virkamiesten pakoilemisesta. Yhden vastaajan mukaan ”salaisten esityslistojen ja pöytäkirjojen käytäntö korjaantui vasta kun pimittämisestä tehtiin erillinen juttu”.

Ongelmana on useissa kuitenkin ollut se, että tietojen luovuttamatta jättämisen seurauksena jutut on jouduttu toteuttamaan tehty ilman niissä tarvittavia tietoja, kun aiheen vanhetessa niiden tarve on mennyt ohi. Vitkuttelusta todettiin hyötyvän niiden, joilla on eniten salattavaa kun ”aika ei ollut toimittajan eikä jutun yleisön puolella”. Juttu on voinut jäädä tekemättä myös muista syistä, esimerkiksi kun tehty selvitys olisi annettu vasta sen lautakuntakäsittelyn jälkeen.

Myös uuden jutun vääntäminen on ollut vaikeaa, jos taustalla on ollut esimerkiksi kolmen vuoden oikeusvääntö asiasta. Aikaa ei ole jäänyt hallinto-oikeuteen valittamiseen, kun toimitusten työmäärät ovat kasvaneet. Aikataulusyistä on tartuttu johonkin toiseen aiheeseen, jos vastauksen saaminen on ollut työlästä. Toisaalta jos aihe on osoittautunut ajankohtaiseksi myös tulevaisuudessa, jatkojuttu hallinto-oikeuden kautta saaduilla tiedoilla on ollut täysin mahdollista.

4) Julkisuuslain merkitys

Julkisuuslakia pidetään keskeisenä toimitustyön työkaluna ja säännöskokoelmana viranomaistoimintojen valvonnassa. Lain avulla toimittajat mieltävät saavansa myös sellaista tietoa, josta he eivät ole itse olleet edes tietoisia. Vastaajat kertoivat saaneensa toimittaja- ja yhteistyöverkostojen kautta tietoa lain itselleen suomista mahdollisuuksista.

Tällaisista mahdollisuuksista huolimatta laissa todettiin olevan runsaasti kehittämisen tarvetta.

Esimerkiksi asioiden salassapidon nähtiin olevan monen asiakirjan kohdalla lähtökohta, vaikka itse asiakirjan sisällössä ei olisikaan mitään salattavaa. Syyt salaamiselle ovatkin yhä varsin epämääräisiä. Joko salassapidon perusteet eivät aina oikeita tai ne eivät kosketa pyydettyjä asiankirjan tietoja. Toisaalta salaaminen oikeudellisesti on helppoa ja myös varma tapa toimia viranhaltijalle, jolle laki tai oikeuskäytännöt eivät ole tuttuja. Viranomainen pystyy pelaamaan ”kissa-hiiri-leikkiä” kun tarpeettomaksi todetussa salassapidossa asia vain palautetaan uuteen viranomaisen käsittelyyn.

Nykyisellään julkisuuslaki enemmänkin rajaa asioita kuin kehittää tietojen saamista. Moneen viranomaiseen (mainittuna esimerkkinä Finanssivalvonta) on pesiytynyt yrityselämästä kopioituja viestintätapoja. Viranhaltijoita kyllä tavoittaa ja he myös vastaavat ystävällisesti kyselyihin, mutta samalla myös suojelevat omaa tai asiakkaittensa julkisuuskuvaa lain noudattamisen sijasta. Myös yleistyvä kuntatoimintojen yhtiöittäminen on paha ongelma julkisuuden kannalta. Kuntien omistamat yhtiöt pitäisikin saada lain piiriin.

Kaupunkien virastoissa ja jopa ylimmässä johdossa julkisuuslakiin ei ole perehdytty kunnolla, ja viranomaiset voivat tehdä tahallaan lain hengen vastaisia tulkintoja. Kun mahdolliset rangaistukset väärinkäytöksistä jäävät lieviksi nuhteiksi, yksittäisten viranhaltijoiden on helppoa ajatella, että julkisuuslailla ei ole niin isoa merkitystä olekaan. Yksi tärkeä menetelmä ongelman ratkaisemiseksi olisi sanktioiden uudistaminen. Vastaajien mielestä ainakin toistuvasta lainvastaisista ratkaisukäytännöistä pitäisi seurata muutakin kuin sormien heristelyä.