Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kirjoitti eilen siitä, kuinka hallintarekisterilain vastustajien kannat ovat surullisen sokeita perusoikeuskysymyksille, nimenomaisesti yksityisyydensuojakysymyksille.

Pursiainen on oikeassa siitä, että perusoikeudet ovat merkittäviä ja puolustettavia asioita. Ne ovat niitä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden perusajatuksia, joiden varaan perustuslakimme sekä ihmisoikeudet rakentuvat ja joita esimerkiksi perustuslaki suojelee. Perustuslakia on juuri siksi niin vaikea käytännössä muuttaa, jotta yksittäiset olosuhteet tai hallitukset eivät pääsisi kumoamaan näitä vuosisataisen filosofisen keskustelun aikaansaannoksia. Jokapäiväisen politiikan hommia on sitten vetää sitä tarkkaa rajaviivaa näiden perusoikeuksien raja-alueilla.

Sen sijaan väittäisin Pursiaisen argumentoinnin menevän täysin päin honkia hänen väittäessään, että:

1. Hallintarekisterin vastustajat eivät olisi kiinnostuneita perusoikeuksista – oikeus tietoon ON perusoikeus!
2. Lisäksi Pursiaisen tulkinnat siitä mikä itse asiassa kuuluu yksityisyyden suojan piiriin on mielestäni vähintäänkin erikoista ajattelua.

Sananvapauden johdannaisia

Oikeus tietoon sekä yksityisyyden suoja eivät itse asiassa ole sellaisenaan perusoikeuksia, vaan niiden vahvoja johdannaisia. Oikeus levittää ja vastaanottaa tietoja ovat osa sananvapautta, ja niistä on johdettu oikeus viranomaisten tietoihin, muun muassa osakeomistuksista. Oikeus viranomaisten tietoon on perustuslaissa sananvapauspykälän toinen momentti juuri siksi, että ilman oikeutta näihin tietoihin yhteiskunnallinen keskustelu ja sananvapaus on tyhjää puhetta: ilman mahdollisuutta puhua vapaasti ja rakentavasti kansalaisten kesken siitä miten asiat oikeasti, faktuaalisesti, euromääräisesti ja tarkalleen ovat, ei harkitsevalle, rakentavalle julkiselle keskustelulle ole edes mahdollisuutta.

Yksityisyyden suoja taas on selkeä rajoite sananvapaudelle ja oikeudelle tietoon, ja se suojelee ennen kaikkea henkilön terveyttä, hyvinvointia ja kykyä toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä omaa onnea etsien. Tässä on tärkeitä rajanvetoja: yksityisyyden suoja keskittyy luonnollisiin henkilöihin eikä se juuri ulotu oikeushenkilöihin kuten yrityksiin ja yhdistyksiin. Esimerkiksi henkilötietolakia ei sovelleta yritysten tai yhdistysten edustajien nimeen, asemaan ja yhteystietoihin. Yksityisyyden suoja suojaa kotia ja heikkouksia, kuten sairautta tai henkilökohtaisia ominaisuuksia, jotka voisivat olla syy vainolle tai syrjinnälle (eli eivät kuulu muille), kuten seksuaalinen suuntautuminen, ammattiyhdistysten jäsenyys tai uskontoon kuuluminen.

Ihmisellä on myös perusoikeus omistaa omaisuutta ja tavoitella omaa onnea, näistä on johdannainen esimerkiksi lakiin kirjattu liikesalaisuus. Mutta tämä on hyvin rajattu alue, joka koskee omien voitontekotapojen yksityiskohtia. Omaisuudella itsellään ei ole yksityisyyden suojaa. Tämä johtuu siitä, että omaisuus on valtaa, voimaa suhteessa muihin ihmisiin. Vaikka julkisuuslakiin on kirjattu, että henkilön kokonaisvarallisuus on salattava tieto, tämä ei tarkoita palkkaa, osakeomistuksia tai bonuksia, jotka ovat kaikki julkisia tietoja. Kokonaisvarallisuus tarkoittaa sitä, että esimerkiksi toimeentulotuen asiakkuus on kokonaan salattava tieto, koska se viestii ihmisen heikkoudesta: hän on persaukinen.

Valta on avainsana, joka siirtää yksityisen julkiseksi. Esimerkiksi raha, omaisuus ja järjestäytynyt toiminta ovat valtaa, kykyä toimia suhteessa muihin ihmisiin ja saada aikaan muutosta yhteiskunnassa. Tästä syystä esimerkiksi poliitikot, ay-johtajat tai yritysjohtajat eivät nauti samanlaista yksityisyydensuojaa lain silmissä kuin muut kansalaiset.

Pursiainen kertookin virheellisesti kirjoituksessaan, että:

”Avoimuusperiaate tarkoittaa sekin julkisen vallan avoimuutta kansalaisille, ei sitä että kansalaisilla olisi velvollisuus olla jotenkin avoimia suhteessa julkiseen valtaan. Avoimuuden vaatimus ei myöskään tarkoita velvollisuutta olla avoin toisille kansalaisille. Itse asiassa näitä asioita koskee täsmälleen päinvastainen perusoikeus, yksityisyyden suoja. Ihmisillä on nimenomaan oikeus olla suojassa viranomaisten, muiden ihmisten ja tiedotusvälineiden tiedonhankinnalta.”

Tämä ei pidä paikkaansa. Ensinnäkin esimerkiksi oikeudenkäynnit ovat lähtökohtaisesti julkisia ja muilla kansalaisilla on oikeus saada tietää toisten kansalaisten rikoksista (joskin niiden tietojen levittämisen säännöt ovat myös tarkat). Mutta myös moni omaisuuden tieto on julkinen, muun muassa tuloverotus, kiinteistötiedot, ennakkoperintätiedot ja arvonlisäverovelvollisuus – nämä kaikki ovat viranomaisten keräämiä tietoja, jotka kansalaisilla on oikeus tietää toisista kansalaisista. Myös moni viranomaisen henkilörekisteri on julkista tietoa. Ne saa nähtäväkseen kysymällä, niitä ei vain saa levittää miten sattuu esimerkiksi internetissä.

Yhteenveto

Hallintarekisterin vastustajat ajavat nimenomaan perusoikeutta, oikeutta tietoon. Yksityisyyden suoja ei kata tietoa omaisuudesta, pikemminkin vain sen puutteesta.

Itse olen pragmaattinen ja vastustan hallintarekisteriuudistusta ennen kaikkea seuraavasta syystä: toimittajat ovat tähän saakka tehneet tärkeitä paljastusjuttuja yhteiskunnallisesta vallankäytöstä käyttämällä osakkeiden julkisia omistustietoja lähteinään uutistyössään. Mikäli nämä omistukset olisi hoidettu hallintarekisterin kautta, ei näitä uutisjuttuja olisi ollut mahdollista tehdä.