Survey-kyselyn tulokset .pdf-muodossa

• Lataa .pdf-tiedosto tästä

 

Survey-kyselyn johtopäätökset

Survey-kyselyn toimittajille viranomaisaineistojen käytöstä toteutettiin yhteistyössä Journalistiliiton, Päätoimittajien yhdistyksen ja Paikalislehtien päätoimittajayhdistyksen kanssa, jotka välittivät kyselykutsun omille jäsenilleen. Kyselytutkimukseen vastasi 253 journalistia, joista 72 ei ollut pyytänyt viranomaisten asiakirjoja uutistyötään varten.

Vastaajamäärät ovat pieniä, eikä kyselyn pohjalta voida tehdä merkittäviä yleistyksiä. Tulokset ja erityisesti avoimet vastaukset tuovat kuitenkin uutta tietoa tietopyyntöjen käytännöistä.

Mitä ilmeisimin tähän kyselyyn ovat valikoituneet melko tarkasti ne toimittajat, jotka käyttävät aktiivisesti tietopyyntöjä uutistyössään. Voi myös olla, että merkittävä osa toimittajista ei käytä viranomaisaineistoja uutistyössään ja on tästä syystä jättänyt vastaamatta kyselyyn.

Aineistossa ilmenee mielenkiintoinen ristiriita. Toimittajat kokevat saavansa hyvin viranomaistietoja ja ovat varsin tyytyväisiä viranomaisten toimintaan, mutta samanaikaisesti he myös raportoivat useista ongelmista ja vastoinkäymisistä viranomaisyhteistyössä. Ongelmia kohdanneet toimittajat eivät useinkaan vie asian käsittelyä omassa toimituksessaan keskustelua pidemmälle. Tällöin mahdollinen viranomaisen väärinkäytös jää seuraamuksitta.

Tutkimuksessa ilmeni viitteitä myös siitä, että lakipykäliin vetoava, virallinen ote tietopyynnöissä saattaisi olla jopa vähemmän menestyksekäs kuin epävirallinen ja henkilökohtainen tapa lähettää tietopyyntöjä.

Toimittajat, jotka eivät olleet pyytäneet viranomaistietoja tai –aineistoja ovat muiden vastaajien tavoin kokeneita journalisteja. Vaikuttaakin siltä, että tietopyyntöjen mahdollinen käyttö tiedonhankintamenetelmänä edellyttää tietoista kokeilua.

Toimittajat eivät vaikuta pitävän kyselyn perusteella kovinkaan vakavina moniakaan sellaisia viranomaisvirheitä, joista esimerkiksi laillisuusvalvojat ovat antaneet moitteita.

Vastauksista nousi esiin seuraavia, yllättäviäkin ilmiöitä

1. toimittajien hyvät kokemukset tietopyynnöistä,
2. toimittajien ymmärrys viranomaisia kohtaan,
3. toimittajien saamatta jääneet tiedot,
4. ihmislähtöisen tietopyyntöstrategian menestyksellisyys,
5. tietopyyntöjen vaihtoehtoisuus vasta kokeilun kautta,
6. uutistyön nopeutta haittaavat ongelmat

 

Toimittajilla on hyviä kokemuksia tietopyynnöistä

Yleisin käytäntö asiakirjatietojen hankkimiseksi oli sekä suullisesti että kirjallisesti esitetyt pyynnöt yksittäisistä asiakirjoista tai niiden tiedoista. Merkittävä poikkeama vastaajien keskuudessa syntyi siitä, vetosiko pyytäjä asiakirjojen tai niiden tietojen saamisessa lain suomaan oikeuteensa. Puolet vastaajista oli näin menetellyt ja toinen puoli ei.

Aiemmat suomalaistoimittajien tietopyyntökokemuksia kuvanneet tutkimukset ovat olleet voittopuolisesti laadullisia haastatteluita tai kohdistuneet esimerkiksi oikeustapauksiin. Tällöin kielteiset kokemukset ovat korostuneet, eikä laajempaa määrällistä yleiskuvaa ole saatu.

Tietopyyntöjen toimivuutta selvittävään 9. kysymykseen 26 % vastanneista (46 kpl) totesi saaneensa aina kaikki pyydetyt viranomaisen asiakirjatiedot”. 67% (122 kpl) vastasi että ”olen yleensä saanut kaikki pyytämäni viranomaisen asiakirjatiedot” ja vain 7% (13 kpl) vastasi, ettei ole yleensä saanut kaikkia pyytämiään viranomaisen asiakirjatietoja.

Kysymyksessä 15 toimittajia pyydettiin arvioimaan niiden viranomaisryhmien toimintaa, joiden kanssa he ovat olleet tekemisissä tietopyyntöasioissa. Viranomaiset saivat yllättävän hyvä arvosanat, mediaanit ryhmillä olivat väliltä 7–9.

Yleisesti ottaen toimittajat vaikuttavat saavansa pyytämänsä tiedot ja olevansa tyytyväisiä viranomaisten toimintaan.

Toisaalta saattaa olla niin, että pahimmat tietopyyntöongelmat voivat kohdistua samoihin, hankalia asioita kysyviin toimittajiin. Samat viranomaiset, jotka moitteettomasti ja ripeästi antavat tietoja toisille toimittajille, voivat joissakin tapauksissa valikoiden olla antamatta julkisia tietoja toisille. Tämä ilmenee erityisesti, kun vertaillaan kouluarvosanavastauksia samojen vastaajine avoimiin vastauksiin toisaalla kyselyssä.

Ongelma on vakava, koska viranomainen voi toimia näin valikoiden melko turvallisesti ja seuraamuksitta. Toiminta kohdistuu myös uutistyön kovimpaan ytimeen ja aiheisiin, jotka ovat ajankohtaisia, yhteiskunnallisesti merkittäviä ja usein myös arkaluontoisia, joita ei jostain syystä haluta joutuvan päivänvaloon. Tällaisissa tapauksissa viranomainen voi halutessaan pelata aikaa kuukausia tai jopa vuosia ja näin haitata uutistyötä.

Viranomaisten tietopyyntökäytännöistä antavat mielenkiintoisen kuvan toimittajille kerrotuista perusteluista miksi pyydettyjä tietoja ei luovutettu.

Yli puolet vastanneista toimittajista (55%) kertoi viranomaisten perustelleen erikseen lailla halukkuuttaan tai mahdollisuuksiaan luovuttaa pyydettyjä asiakirjatietoja. Viranomaisten juridinen tuntemus julkisuuslaista tuntuu auttavan niitä arvioimaan tietojen luovuttamisen oikeutusta oman viranomaisvelvoitteensa kannalta. Tämä ei kuitenkaan automattisesti tarkoita, että luovuttamatta jättämispäätös olisi lainmukainen. Asian varmistaminen edellyttäisi kuitenkin, että tietoja ilman jäänyt pyytäjä valittaisi viranomaisen päätöksestä oikeuteen.

Saamansa tietopyynnön ”unohtamisen” tai viranomaisen omat kiireet kertoi kokeneensa ongelmaksi noin joka neljäs vastaaja. Yhtä yleinen tilanne johtui siitä, pyydettyjä tietoja ei kerrottu olevan lainkaan olemassa: tietoja sisältävää asiakirjaa ei oltu laadittu tai se oli hävitetty tai kadonnut. Tätä harvinaisempia selityksiä olivat viranomaisen sisäisestä työnjaosta johtuvat ongelmat, jolloin epäselvyys johtui siitä, että viranomainen oli luullut jo vastanneensa tietopyyntöön. Yli puolelle vastanneista oli jäänyt mielikuva siitä, että viranomainen ei (erilaisista selityksistään) huolimatta ylipäätään halunnut luovuttaa siltä pyydettyjä tietoja.

Vastaajat muotoilivat avoimissa vastauksissaan useita muita syitä tietojen saamatta jäämiselle. Tietoja koskeva asia tai sen käsittely oli kesken, luovuttamiselle ei ollut oman esimiehen lupaa, viranomaisen sisäisen ohjeistus esti luovuttamisen, pyydetyt tiedot oli tarkoitettu vain viranomaisen sisäiseen käyttöön tai pyydetty aineisto oli liian laaja luovutettavaksi. Kriittisimmissä näkemyksissä luovutusongelmiin epäiltiin liittyvän epäselvyyksiä tai suorastaan jotakin ”mätää” viranomaisten omassa toiminnassa. Tällöin luovutetut aineistot voisivat paljastaa viranomaisten omia virheitä, joita näin yriteltäisiin peitellä.

 

Toimittajat ovat ymmärtäväisiä viranomaisia kohtaan

Toimittajat vastasivat useissa kysymyskohdissa kohtaavansa runsaasti ongelmia. Lisäksi avoimissa vastauksissa valiteltiin useista ongelmatapauksista.

Julkisuuslain mukaisiin tietopyyntöihin vastaaminen on hallintomenettelyä. Sille on laissa tarkat raamit toteutuksen ja toiminnan laadun kannalta. Tietopyyntöihin vastaamista määrittävät niin julkisuuslaki, hallintolaki kuin viranomaisviestintääkin säätävät lainkohdat. Ylimmät laillisuusvalvojat (eduskunnan oikeusasiamies sekä valtioneuvoston oikeuskansleri) ovat antaneet viranomaisille moitteita näiden laiminlyönnistä.

Sen sijaan toimittajat eivät selvästikään ole viranomaistoiminnan suhteen yhtä tiukkoja. Samat toimittajat voivat antaa viranomaisille hyviä kouluarvosanoja (kysymys 15) ja kiittävää palautetta avoimissa vastauksissa mutta raportoivat samanaikaisesti useista isommista ja pienemmistä virheellisistä menettelyistä samojen viranomaisten toiminnassa. Avoimien vastausten perusteella vaikuttaisikin siltä, että monet toimittajat kokevat olevansa viranomaisille vaivaksi ja ymmärtävät viranhaltioiden nihkeyden. Toisaalta osa toimittajista vaikuttaa kokevansa jopa ammatillista ylpeyttä siitä, että saavat pienten vaikeuksien jälkeen lopulta tarvitsemansa tiedot. Tämäntapaista suhtautumista kuvastavat ongelmia ja toisaalta hyviä arvosanoja vastauksissaan kertoneiden toimittajien avoimet vastaukset, esimerkiksi:

”Ei ole vielä tarvinnut kannella, aina on saatu jotakin kautta. Tunnen paikkakuntani kaikki ihmiset, he luottavat minuun ja salaisimmatkin asiakirjat ilmestyvät pöydälleni, jos niin haluan. Vuosien kuluessa kunnan virkamiehet ovat huomanneet tämän ja että on turhaa edes yrittää salata. Kirjoittaa se joka tapauksessa oikeilla tiedolla”.

 

Toimittajat eivät valita saamatta jääneistä tiedoista

Pyydettyjen tietojen saamatta jäämisestä ei välttämättä valiteta laillisuusvalvojalle tai hallinto-oikeuteen, vaikka viranomaisen olisi mielletty toimineen epäoikeudenmukaisesti tietopyynnön yhteydessä. Toimitukset tyytyvät tilanteeseen, koska arvioivat, että pyydetyillä tiedoilla ei olisi loppujen lopuksi suurtakaan merkitystä jutun kannalta. Kysymys olisi näin ollen käytännössä siitä, mihin toimitukset ovat valmiita käyttämään työaikaansa, vaikka erään vastaajan mukaan valittamista on pohdittu, mutta itse asiat ovat olleet niin merkityksettömiä, ettei ole ryhdytty vaivannäköön.

”Se on tietysti väärin, koska kyse pitäisi olla periaatteesta”

Vastaajat perustelevat omaa toimintaansa valitusten hitaan käsittely ohella myös epävarmuudella siitä, olisivatko he oikeutettuja saamaan pyytämiään tietoja ja toisaalta valittamisen mahdollisilla oikeudenkäyntikuluilla.

”Laki on viranomaisen takana, vaikka käytäntö on haitallinen hallinnon läpinäkyvyyden kannalta”

Yksi vastaaja toi esiin huolensa siitä, että kielteinen oikeuden ratkaisu asiassa voisi laajemmin muuttaa toisenkin viranomaisen toimintaa julkisuuskielteisemmäksi.

Paitsi että valittaminen miellettiin vaivalloiseksi, valitusten tai kantelujen arveltiin jopa viivästyttää tiedon saamista. Joissakin vastauksissa tuotiin esiin mahdollisuus siitä, että valittaminen aiheuttaisi ongelmia myöhemmälle yhteistyön sujumiselle.

”Paikallisella toimijalla on korkea kynnys lähteä tällaisiin toimenpiteisiin esimerkiksi kunnan viranomaisia vastaan. Plus resurssit eivät myöskään riitä. Mieluummin koetetaan saada asia järjestymään muuta kautta”.

Tietopyynnöt miellettiin myös hakuammunnaksi, jolloin varmuutta jutun synnystä ei ollut.

”Uutisarvo julkaisumme kannalta ei ollut niin merkittävä, että olisi ollut perusteltua käyttää lisää aikaa asiasta riitelemiseen. Jos olisin sen tehnyt, syynä olisi ollut enemmänkin henkilökohtainen haluni näyttää viranomaiselle paikkansa kuin journalistinen tarkoitusperä.”

Osalle vastaajista valitusprosessin korvasivat vaihtoehtoiset tiedonhankinnan menetelmät tai asian ratkaisemisen ”muilla tavoin”, esimerkiksi tutustumalla aineistoihin viranomaisen luona, taivuttelemalla viranomaisia tai pelkällä valittamisella uhkaamisella.

12. kysymykseen ”Jos olet kokenut, että viranomainen ei ole luovuttanut sinulle tietoja, joiden pitäisi olla toimittajille julkisia, niin millä eri tavoilla olet reagoinut tilanteeseen? Voit valita useita vaihtoehtoja” 23% vastaajista (29 vastajaa 127:stä) totesi, ”ettei mitenkään, vaan oli antanut asian olla”. 13. kysymykseen ”Jos viranomainen on toiminut mielestäsi epäoikeudenmukaisesti asiakirjatietoja pyytäessäsi, muttet ole kannellut tästä laillisuusvalvojalle tai valittanut hallinto-oikeuteen, niin miksi et ole näin tehnyt?” saimme peräti 94 avointa vastausta. Tiivistetysti niistä nousivat esiin seuraavat toteamukset:

• asian eteenpäin vieminen on vaivalloista (valittamisen hinta, valituksen kirjallinen laatiminen, valittamisen kuluva aika) haittaa tekeillä olevien uutisjuttujen valmistumista
• oma toimitus ei tue asiassa (esimies vastustaa, toimittaja itse joutuisi maksamaan valittamisen mahdolliset kustannukset)
• valittaminen ei edistä kustannustehokasta tiedonhankintaa (tekeillä oleva uutinen päinvastoin vanhentuu)
• valittaminen saattaa aiheuttaa ikäviä seuraamuksia toimittajalle tulevaa tiedonhankintaa ajatellen
• vaihtoehtoiset tiedonhankinnan menetelmät tai asian ratkaisemisen ”muilla tavoin” korvaavat valitusprosessin (tutustuminen aineistoihin viranomaisen luona, viranomaisten taivutteleminen tai valittamisella uhkaaminen)

Toimittajien avoimet vastaukset toivat hyvin esiin valittamisen esteet.

”Uutisarvo julkaisumme kannalta ei ollut niin merkittävä, että olisi ollut perusteltua käyttää lisää aikaa asiasta riitelemiseen. Jos olisin sen tehnyt, syynä olisi ollut enemmänkin henkilökohtainen haluni näyttää viranomaiselle paikkansa kuin journalistinen tarkoitusperä.”

”Paikallisella toimijalla on korkea kynnys lähteä tällaisiin toimenpiteisiin esimerkiksi kunnan viranomaisia vastaan. Plus resurssit eivät ylipäätään riitä. Mieluummin koitetaan saada asia järjestymään muuta kautta.”

”Myöhemmän yhteistyön sujumisen kannalta valittaminen on niin tuhoisaa, että on oltava todella painavia perusteita, että kannattaa lähteä riitelemään tai viemään asiaa johonkin oikeusprosessiin.”

Kyselyvastausten perusteella voidaan sanoa, että toimittajat eivät ole herkkänahkaisia eivätkä valita turhasta. He eivät juuri noteeraa viranomaisten tekemiä pienempiä virheitä, vaikka laillisuusvalvojat ovat moittineet niitä vastaavanlaisesta toiminnasta (esimerkiksi vastauksen puuttuminen, perusteeton kieltäytyminen tietojen luovutuksesta, toiminnan myöhästyminen). Toiseksi toimittajilla vaikuttaisi olevan hyvin korkea kynnys valittaa. Julkisuuteen tuntuvat päätyvän vain vakavimmat tapaukset ja synnyttävän vaikutelman, että viranomaiset pimittävät kaiken aikaa tietojaan. Esimerkiksi 14. kysymyksessä ”Oletko jäänyt ilman pyytämiäsi tietoja, vaikka vietyäsi asian oikeuteen ne on tulkittu julkisiksi?” pyydettiin erikseen kertomaan mistä tapauksesta oli ollut kyse. Vastauksia tähän kyseiseen hyvin vakavia rikkomuksia kuvaavaan kysymykseen tuli vain kuusi, joista ainakin neljä on uutisoitu mediassa.

Monille toimittajille tuntuu olevan tärkeintä kustannustehokas toiminta uutistyössä. Mikäli tietoa ei tule, vaikka pitäisi, toimittajat eivät näe erityistä syytä puuttua viranomaisen virheelliseksikään nähtyyn toimintaan. Moni on valmis päästämään mielestään lakia rikkovan viranomaisen kuin koiran veräjästä.

Vaikka tällainen toiminta olisikin yksittäisen toimittajan työn kannalta ymmärrettävää, se on journalistisesti lyhytnäköistä. Toimittaja toimii todennäköisesti samojen viranomaisten kanssa myös jatkossakin ja samat ongelmat toistuvat. Mediatalojen olisikin syytä nostaa yhdeksi johtamistehtäväkseen eräänlaisen tietopyyntösuhdetoiminnan (tietopyyntö-PR). Tämä olisi toimitusten aktiivista ja suunnitelmallista vaikuttamistyötä keskeisiin viranomaisiin tarkoituksena varmistaa julkisuusperiaatteen mukainen tietojen luovutus. Ongelmalliset tietopyyntötapaukset siirrettäisiin juttujaan kirjoittavilta toimittajilta päätoimittajien ja mediatalon lakimiesten hoidettavaksi. Samoin ongelmatapauksia puitaisiin jutuissa, kolumneissa ja pääkirjoituksissa, koska kyseessä on yhteiskunnallisesti merkittävä ongelma. Yhteydenpitoa viranomaisiin voitaisiin tehdä suoraan avainviranhaltijoihin ja sopia keskeisten, toistuvien tietojen luovutuskäytännöistä esimerkiksi toimituksellisesti tärkeiden henkilörekisterien osalta.

Ihmislähtöisen tietopyyntöstrategian menestyksellisyys

Julkisuuslain mukaisia tietopyyntöjä neuvotaan usein tekemään siten, että lähetetään sähköpostilla viranomaisille viesti, jossa viitataan lainsäädäntöön ja pyynnön kannalta keskeisiin pykäliin. Lähestymistavan taustalla ovat ulkomaiset käytännöt ja hallintoasian vireille panemisen muodollisuudet, jolloin viestistä ilmenevät asia, vaatimukset ja laillinen peruste. Suomalainen lainsäädäntö kuitenkin mahdollistaa myös epävirallisemman lähestymistavan. Lainsäädäntö ei aseta tietopyynnöille muodollisia vaatimuksia, kunhan pyyntö on tulkittavissa niin, että se yksilöityy viranomaisen aineistoon. Monenkaan viranomaisen ei ole tarpeen esimerkiksi kirjata saamiaan tietopyyntöjä, jos sen perusteella luovutetaan kaikki pyydetyt tiedot. Julkisuuslain mukainen tietopyyntö voi olla myös epämuodollinen lyhyt lause, jolla pyydetään asiakirjaa.

6. kysymyksessä tietopyyntöjä tehneiltä selvitettiin sitä, vetoavatko he sähköisissä tietopyynnöissään julkisuuslakiin vai eivät. Vastaukset jakaantuivat kahteen yhtä suureen osaan. Tämä mahdollisti näiden kahden ryhmän vertaamisen toisiinsa. ”Pykälälähtöisistä” vastasi kyllä 52% (94 kpl) ja ”ihmislähtöisistä” ei 48 % (87 kpl)

• Iältään ja kokemukseltaan ryhmät olivat lähes vastaavanlaisia. ”Ihmislähtöisissä” 50–59 vuotiaita oli 10% enemmän, mutta toisaalta lakilähtöisissä 60-vuotiaita tai vanhempia oli 5% enemmän (1. kysymys). Molemmilla ryhmillä oli myös lähes vastaavanlainen kokemus työvuosina (2. kysymys) ja lähes identtinen jakauma toimituksellisen aseman suhteen (3. kysymys)
• ”Pykälälähtöisten” erityispiirre oli politiikan toimittajien suuri 39% osuus, kun ”ihmislähtöisistä” heitä oli 13%. Sen sijaan ”ihmislähtöisissä” oli enemmän muiden erityisalojen toimittajia tasaisesti (urheilu 8%, terveys 11%, tiede 11%). Lisäksi ”ei erityisaluetta” oleviksi toimittajiksi tulkitse itsensä 37% ”ihmislähtöisistä” tietopyytäjistä, kun ”pykälälähtöisissä” heitä oli 23%. Kotimaan toimittajia oli ”pykälälähtöisistä” 39% ja 2ihmislähtöisistä” 31%.
• Pykälälähtöisistä tietopyytäjistä tietopyyntöjä teki viikoittain 27%, kuukausittain 44%, vuosittain 23% ja tätä harvemmin 6% (7. kysymys). Ihmislähtöisillä luvut olivat pienemmät: viikoittain 16%, kuukausittain 33%, vuosittain 40% ja harvemmin 11%.
• Ihmislähtöisistä tietopyytäjistä peräti 44% vastasi saaneensa aina kaikki pyytämänsä tiedot, kun pykälälähtöisillä vastaava luku oli vain 8%. Ihmislähtöisistä vain 3% sanoi, ettei yleensä saa pyytämiään tietoja, lakilähtöisistä näin vastasi 11% (9. kysymys).
• Ihmislähtöiset toimittajat antoivat valtaosalle ryhmiä yhden arvosanan korkeamman numeron kuin pykälälähtöiset toimittajat (15. kysymys).

Kaikilla viranomaisorganisaatiolla on yksilölliset käytännöt. Onkin vaikeaa antaa yleispäteviä ohjeita siitä, millä tavalla tietopyyntö pitäisi tehdä. Esimerkiksi moni suurempi viranomainen (esimerkiksi ministeriö) vastaa hyvinkin nopeasti sähköpostitse lähetettyihin tietopyyntöihin tietopalvelunsa kautta, kun vastaavasti pienempien viranomaisten sähköpostiin yksittäinen tietopyyntö voi unohtua. Viranomaisissa työskentelevät ovat ihmisiä, ja aiemmassa tutkimuksessa onkin ollut viitteitä siitä, että tietopyyntöjen vaativa sävy hermostuttaa joitakin viranhaltijoita. Kyselytutkimuksen tulosten pohjalta voitaisiin esittää seuraavaa:

Mikäli tiedontarve on nopea, avausviestissä ei kannata vedota julkisuuslakiin tai sen pykäliin. Ensikosketuksessa parasta lienee nopea ja ystävällinen yhteydenotto vaikka puhelimitse, jolla pyydetään tietoja kiireiseen uutistyöhön. Tässäkin tapauksessa lakipykälät on hyvä tietää, jotta toimittaja tietää oikeutensa ja saa asianmukaista kohtelua. Lain siteeraamista tarvitaan vasta kun toimittaja huomaa, ettei hänen tietopyyntönsä edisty välittömästi. Kirjaamon kautta lähetetty, lakitekstein pohjustettu tietopyyntö pakottaa viranomaisen huomioimaan asian hallintoasiana, siinä missä puhelinkeskustelu viranhaltijan kanssa voidaan ”unohtaa”.

Tietopyyntöjen käyttö on opittu tiedonhankintamenetelmä

72 journalistia ilmoitti jo heti kyselyn alussa, ettei ole hankkinut viranomaisten asiakirjatietoja uutistyötään varten. He kuitenkin vastasivat taustakysymyksiin ja kertoivat avoimessa vastauksessaan, mikseivät ole viranomaistietoa pyytäneet.

Tämä vastaajajoukko on iäkästä ja kokenutta siinä missä tietopyyntöjä tehneetkin (1. ja 2. kysymykset). 50–59 -vuotiaita oli 44% ja yli 60-vuotiaita 17%. He ovat hieman enemmän erikoistuneet työssään johonkin erityisalueeseen, kuten kulttuuriin tai urheiluun, mutta joukossa oli mukana myös yleistoimittajia ja esimerkiksi kotimaan toimitusten väkeä (4. kysymys). Tulkinta: asiakirjatietoja koskevat tietopyynnöt eivät ole merkittävässä roolissa journalistisen uran alkuvaiheessa, vaan tietopyyntöjä ryhdytään tekemään vasta kun alalla on jo toimittu jonkin aikaa.

 

Tietopyyntöjen tekemättä jättämistä perusteltiin seuraavasti:

• toimittaja on saanut uutistyötään varten riittävästi aineistoa muilla menetelmillä (esimerkiksi haastattelemalla)
• toimittaja ei ole nähnyt, että olisi voinut jotenkin hyödyntää viranomaisen asiakirjoja (aihealueen uutisointi ei ole koskenut suoraan nimettyjä viranomaisen asiakirjoja)
• toimitus on organisoitu siten, että nimetty (usein päällikkötason) vastuuhenkilö hoitaa kaikki tietopyynnöt viranomaisille

Avoimissa vastauksissa yleisin perustelu tietopyyntöjen tekemättä jättämiselle ilmaistiin lakonisesti ”Ei ole ollut tarvetta”. Osa vastaajista perusteli asiakirjatietojen käyttämättä jättämistään tarkemmin omalla työnkuvallaan (tuottaja, erikoislehden toimittaja, juontaja, ei-uutistyötä tekevä) tai työtehtävillään (nopearytminen uutistyö, kansainväliset asiat, aihevalinnat), joihin asiakirjapyyntöjen ei nähty kuuluvan. Joillekin on riittänyt vastaavanlaisten tietojen saaminen ”muuta kautta” esimerkiksi haastateltavilta itseltään, tilastoista tai oman esimiehen tekeminä tietopyyntöinä.

Vaikuttaa siltä, että toimittaja voi toteuttaa pitkänkin uran journalistina pyytämättä viranomaisten asiakirjoja, mikäli tietopyyntöjä ei tule tehneeksi. Vastaavasti mikäli toimittaja oppii käyttämään tietopyyntöjä tärkeänä tiedon hankinnan menetelmänä, siitä tulee yksi hyödyllinen työkalu toimittajan ammatillisen osaamisen pakkiin.

Ilmiö on yhdenmukainen tiedonhankintatutkimuksessa tehtyjen havaintojen kanssa. Tiettyjä tiedonhankintastrategioita käytetään niin kauan kuin ne riittävät, eikä uusia menetelmiä pyritä aktiivisesti opettelemaan.

 

Suurimmat ongelmat haittaavat uutistyön nopeutta.

Ehkä vähiten yllättävä mutta kuitenkin selkeä kyselyaineistosta nouseva ilmiö on toimittajien havaitsemien ongelmien kohdistuminen uutistyön nopeuteen. Esimerkiksi viranomaisten tyly käytös ei välttämättä vaivaa toimittajaa, mikäli he saavat tiedot ripeästi. Myös aineistojen valmis tarjonta vaikuttaa riittävän perinteisessä uutistyössä.

Tietopyyntöjen heikkous toimitustyössä on pyydettyjen aineistojen odottaminen sekä pyytäjän epävarmuus saatavan tiedon laadusta. Molemmissa auttava toimittajan kokemuksen ja ammattitaidon kehittyminen. Tietopyyntöjen vastausajat ja tiedon laatu paranevat, kun pyytäjä tietää oikeutensa ja sen, miten ja mistä tietoja kannattaa pyytää.

Tutkimusaineistossa heijastuu toimittajien pyrkimys ja tarve tietojen nopeaan saamiseen. Toimittajat esimerkiksi pyytävät tietoja, joita ei tarvitse jatkoanalysoida tai käsitellä. Vaihtoehtoisista asiakirjatyypeistä yleisemmin uutistyössä käytetään päätöksiä (91%) selvityksiä ja raportteja (78%), kokouspöytäkirjoja (77%) sekä suunnitelmia ja valmisteluaineistoja (74%). Puolet vastanneista kertoi hyödyntävänsä myös esityslistoja (65%) tarkastus- ja valvontakertomuksia (55%) ja muistioita (49%). Näitä harvinaisempia aineistoja olivat diaariotteet, hakemukset, tarjouspyynnöt ja vastaukset, hankinnat ja tukipäätökset, henkilörekisterit ja kuitit. Valmiiden vaihtoehtojen ulkopuolisista viranomaisaneistoista valtaosa koski rikostutkintaan ja oikeudenkäyntiin liittyviä tuomioistuimien ja esitutkinnan pöytäkirjoja, haastehakemuksia ja valitusaineistoja.

Uutistyössä käytettävät asiakirjatiedot liittyvät viranomaisten omaan toimintaan ja päätöksentekoon. Niistä laadittavat asiakirjat ovat ”valmiita” ja tarpeen mukaan myös hyvin käyttökelpoisia journalistiselle toiminnalle. Vastaavasti näitä harvemmin käytettäville aineistoille on tyypillistä se, että ne ovat enemmänkin tarkoitettu viranomaisten sisäiseen käyttöön, ja niiden ulkopuolinen käyttö edellyttää pyytämistä erikseen.

Vastaukset kertovat, että toimitustyössä ei ole mahdollisuuksia kovinkaan yksityiskohtaiseen viranomaistoimintojen arviointiin. Esimerkiksi viranomaisten kuitteja kertoi käyttäneensä uutistyössään vain 12% vastanneista. Harvinaisia journalistisen seurannan kohteita ovat myös viranomaisten erimuotoiset sisäiset valinnat (aineistoina esimerkiksi hakemukset, tarjouspyynnöt ja niihin annetut vastaukset) ja verovarojen käyttö erilaisissa viranomaisen hankinnoissa ja tukipäätöksissä. Digitaaliset laajat data-aineistot (17%) ja esimerkiksi niistä koostuvat henkilörekisteritiedot (13%) ovat harvinaisempia uutistyössä.

Kyselyssä selvitettiin erilaisten tietopyyntöongelmien yleisyyttä. Vastauksissa korostuivat uutistyötä hidastavat ongelmat. Seuraavissa kysymyksissä yli 10 prosenttia toimittajista kertoi ongelman toistuvan useasti:

16.2. ”Asiasta parhaiten tietävää viranhaltijaa on vaikea tavoittaa”. Ongelma koettu useasti 31 %, ongelma koettu joskus 60%.

16.5. ”Pyyntöön vastaaminen kestää toimitustyön näkökulmasta liian kauan”. Ongelma koettu useasti 30 %, ongelma koettu joskus 60%.

16.6. ”Viranomaisella ei ole aikaa vastata”. Ongelma koettu useasti 16 %, ongelma koettu joskus 56%.

16.8. ”Vaikuttaa siltä, että viranomainen ei ylipäätään halua luovuttaa pyytämiäni tietoja”. Ongelma koettu useasti 11 %, ongelma koettu joskus 67%.

16.14. ”Vaikuttaa siltä, että viranomainen salaa tietoja enemmän kuin mitä lainsäädäntö edellyttäisi”. Ongelma koettu useasti 20 %, ongelma koettu joskus 50%.

16.15. ”Viranomainen ei halua luovuttaa tietoja keskeneräisestä tai valmisteilla olevista asioistaan”. Ongelma koettu useasti 35 %, ongelma koettu joskus 55%.

16.16. ”Viranomaisen mukaan pyynnössä on kyse yritystoiminnasta, jota asiakirjajulkisuus ei koske”. Ongelma koettu useasti 19 %, ongelma koettu joskus 43%.

Osassa vastauksia paistoi selvästi toimittajien tietopyyntöihin kohdistuva kyynisyys. Esimerkiksi erään vastanneen mukaan: ”Tietopyynnöt ovat usein hakuammuntaa, eikä varmuutta jutun synnystä ole. Ei maksa niin sanotusti vaivaa.”.

Ongelmiksi nähtiin sanktioiden puuttumien viranomaisten lainvastaisesta toiminnasta ja se, että lain määrittelemään aikaraamiin ei suhtauduta vakavasti. Viranomaiset eivät ole varanneet aikaa tai henkilöstöä saamiensa tietopyyntöjen käsittelemiseksi määräajassa. Pyydetyt tiedot voivat olla vastoin lakia järjestetty huonosti. Esimerkiksi ne eivät ole digitaalisessa tulostettavassa muodossa vaan epämääräisesti eri ihmisten tai järjestelmien takana. Myös viranomaisten tietojärjestelmät ovat kankeita tietojen luovuttamiseksi.