8 luku: Erinäiset säännökset

Tässä julkisuuslain kohdassa ”muut” löytyy tiettyjä hyvin keskeisiä asioita:

Muutoksenhaku

Jos viranomainen kieltäytyy luovuttamasta tietoa, täytyy hänen kysyä tiedonpyytäjältä, haluaako hän että asia käsitellään kirjallisena ja että siihen laaditaan valituskelpoinen päätös (kts. 4 luku). Kielteisestä päätöksestä voi valittaa hallinto-oikeuteen.

Mikäli viranomainen toimii muutoin väärin, esimerkiksi ei tee päätöstä, toimii hitaasti tai viestii vastoin mitä on laissa virkamieheltä edellytetty, voi tietopyytäjä kannella laillisuusvalvojalle: näitä ovat esimerkiksi aluehallintaviranomainen (AVI) ja korkeimmat laillisuusvalvojat ovat eduskunnan oikeusasiamies ja valtioneuvoston oikeuskansleri.

Maksut

Lähtökohtaisesti viranomaisen täytyy luovuttaa tietopyyntöihin tietoja maksutta, koska kyseessä on lakisääteinen viranomaistoiminta ja viranomaisten asiakirjojen julkisuus on taattu perustuslailla.

Julkisuuslain 34 § kuitenkin mahdollistaa, että viranomainen voi laskuttaa tietopyytäjää vastaamisen ylimääräisistä kuluista. Kulut jakaantuvat kahteen luokkaan: fyysiset tulosteet tai tallennusvälineet sekä ylimääräinen työ. Sähköisessä muodossa olevasta, helposti löydettävästä asiakirjasta ei siis saa periä maksua.

Fyysiset tulosteet ovat paperitulosteita tai vaikkapa muistitikun hinta. Näistä viranomainen saa veloittaa kustannusvastaavuusperiaatteen mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että niistä ei saa hakea voittoa, vain kuluneet kustannukset. Eli esimerkiksi yhden tulosteen hinta on vain joitakin kymmeniä senttejä. Tietopyyntöihin vastaaminen on virkavelvollisuus, eikä sillä siis saa tehdä voittoa.

Tulosteista syntyvät maksut viranomaisen on laitettava palveluhinnastoon, jonka on löydyttävä yleisestä tietoverkosta.

Ylimääräiseksi työksi lasketaan vaiva, jota viranomaisen edustaja joutuu näkemään tavanomaisen työn lisäksi. Tavanomaisessa työssä lähtökohtana on, että viranomainen noudattaa hyvää tiedonhallintatapaa ja esimerkiksi erilaiset sähköiset rekisterit ovat moitteettomassa, lainmukaisessa kunnossa. Viranomainen ei siis saisi laskuttaa sen vuoksi, että sillä on sotkuinen arkisto, josta ei tahdo löytyä mitään.

Esimerkkeinä laissa ylimääräisistä kuluista on tiedon esille hakemisesta aiheutuneet kustannukset sekä asiakirjan osittaissalaamisesta tehty työ, mikäli näiden tietojen poistaminen ei ole vaivatonta. Käytännössä ylimääräisestä työstä joutuu maksamaan esimerkiksi jos:

  • haluttu tieto on niin vanhaa, että se pitää kaivaa jostain erillisistä arkistoista,
  • haluttua tietoa on paljon eri asiakirjoissa eri puolilla viranomaista, eikä niitä saa esille yksinkertaisella haulla tietojärjestelmästä,
  • asiakirja on hyvin laaja ja poistettavia kohtia on siinä useita tai osittaispoistolla salaten läpikäytäviä asiakirjoja on hyvin paljon,
  • tietopyyntöä ei ole yksilöity riittävästi ja viranhaltija joutuu käymään rekisterejä ja asiakirjoja läpi käsin etsien tarvittua tietoa.

Julkisuuslain mukaan, mikäli viranomainen kieltäytyy tiedonluovutuksesta, on tämän etukäteen kerrottava tiedot perittävistä maksuista esimerkiksi osittaissalaamisesta johtuen (JulkL 14 §). Tietopyytäjän kannattaa kuitenkin pyyntönsä yhteydessä muistuttaa, että olettaa tiedonluovutuksen olevan maksutonta, eikä halua tietoa, jonka luovuttamiseen liittyy maksuja. Yllättävien laskujen vaara liittyy juuri yksilöimättömiin tietopyyntöihin, kun viranomainen saa hyvin laajan ja työlään tietopyynnön mutta käsitteleekin sen nopeasti ja mukisematta ja lähestyy sitten tietopyytäjää tiedonluovutuksella ja laskulla.

Tietopyynnöistä saatuihin maksuihin voi hakea oikaisua, jos näkee ne virheellisiksi.


EDELLINEN: 7 luku: Salassapidosta poikkeaminen ja sen lakkaaminen

SEURAAVA: 4. Viranomaisten virheet ja ongelmat tietopyyntöjen käsittelyssä