Syventävä artikkeli: Tietopyyntöongelmien viitekehys

Normatiivinen tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan mukaan normina olevaa, ohjeita antavaa, ohjeellista. Filosofiassa etiikka käsittelee sitä, mikä on toivottavaa ja hyvää ja mikä huonoa ja pahaa. Normatiivisuus filosofiassa on pyrkimystä sen selvittämiseksi, miten pitäisi toimia tai mikä on huonoa toimintaa, jotta seuraamukset olisivat toivotunlaiset.

Tarkasteltaessa julkisuuslain mukaisia tietopyyntöjä journalistisen työn tukena liittyy aiheeseen ainakin kaksi erilaista normatiivista näkökulmaa:

  1. Oikeus tietoon on perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen perusoikeus jonka edistämiseksi on luotu lainsäädäntöä, joka velvoittaa viranomaista ja johon jokainen voi vedota. Suomen perustuslakiin on kirjattu julkisuusperiaate ja julkisuuslain tarkoitus on mahdollistaa jokaiselle julkisten viranomaisaineistojen saatavuus. Lain viitekehys määrittää sääntöjä ja rajoja kaikille osapuolille siitä, miten ei saa tehdä, mitä pitää tehdä ja mihin pitäisi pyrkiä.
  2. Tavoitteena on mahdollisimman hyvä ja tehokas journalistisen työn onnistuminen. Kaiken toiminnan onnistuneisuutta ja toimivuutta arvioidaan siitä näkökulmasta, miten hyvin se edistää journalistista tiedonhankintaa ja uutistyötä.

Journalismi on yhteiskunnallisesti merkittävien asioiden kriittistä tarkkailua ja uutisoimista suurelle yleisölle. Journalistille viranomaisaineistot ovat luonnollinen tiedonhankintakeino, koska viranomaiset ovat keskeisiä yhteiskunnallisia toimijoita. Virkamiesten on toiminnassaan luotava erilaisia asiakirjoja joita journalisti voi hyödyntää uutistyössään.

Journalistisen median edustajalla on tavallisiin kansalaisiin verrattuna tiettyjä suurempia oikeuksia viranomaistietojen käyttöön. Esimerkiksi henkilörekisterejä saa toimitukselliseen käyttöön (HenkilöL 2:4 §) ja ylimpien laillisuusvalvojien kannanotoissa on mainittu, että journalistia pitää palvella erityisen nopeasti, koska hän levittää tietoa muualle yhteiskuntaan.
Journalistilla on myös vastuunsa: hän ei voi sellaisenaan julkaista kaikkea saamaansa materiaalia ja hänen pitää noudattaa journalistin ohjeita. Lisäksi journalistilla ei ole rajattomasti resursseja: toimittajan tärkein resurssi on aika, joka hänellä on käytettävissään. Palkattu toimittaja aiheuttaa palkkakuluja. Freelancerin juttupalkkio taas pienenee jatkuvasti suhteessa juttuun käytettyyn aikaan. Toimittajalle siis aika on rahaa.
Myös viranomaiselle aika on rahaa. Tietopyyntöihin vastaaminen vie työaikaa, joka on aina jostain muusta työskentelystä pois. Tietopyyntöihin vastaaminen on kuitenkin virkamiehen virkavelvollisuuteen sisältyvää hallintomenettelyä (Mäenpää 2016, 23; 266). Se kuuluu siis osaksi virkamiehen työtä ja sen laiminlyöminen voi olla virkarikos. Virkamiestä sitoo paitsi julkisuuslaki, niin myös muu hallintolainsäädäntö (esimerkiksi hallintolaki ja laki sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa). Lisäksi lainsäädäntö asettaa monenlaisia raameja viranomaisen käyttäytymiselle vuorovaikutuksessa ja viestinnässä.
Tietopyyntöjen viitekehys tarjoaa luonnollisen ympäristön konfliktille journalistien ja viranomaisten välille. Luonnollinen tarkoittaa tässä rakenteellisia ympäristötekijöitä, jotka ohjaavat vuorovaikutusta kohti konfliktia. Ensinnäkin osapuolten suhde on epätasapainoinen: journalisti tarvitsee tietoa työtään varten ja hänellä on lain suoma oikeus sitä pyytää. Viranomaisella tietoa on ja hänellä on lain velvoite käsitellä tietopyyntö asianmukaisesti, luovuttaa tieto tai perustella, miksei tietoa anna. Vuorovaikutus on siis pohjimmiltaan vallankäyttöä: journalisti vaatii lakiin vedoten, viranomainen omistaa tiedon ja päättää sen luovuttamisesta. Molemmat osapuolet kuluttavat työaikaa ja siis resursseja tietopyynnöissä, mikä aiheuttaa molemminpuolista painetta: toimittajalle saada tiedot nopeasti, viranomaiselle kuluttaa mahdollisimman vähän aikaa työhön.

Tietopyyntöihin vastaamisen ongelmina on aiemmassa tutkimuksessa (esim. Koski & Kuutti 2016) mainittu muun muassa viranomaisen kiire eli muiden työtehtävien priorisoiminen vastaamisen edelle. Toisaalta suuressa roolissa on osaamattomuus (esimerkiksi ei osata tulkita pyyntöä juridisesti velvoittavaksi tai ei teknisesti osata luovuttaa tietoa). Mutta tutkimuksessamme on myös havaintoja asenteellisista syistä: viranomainen ei ole halunnut luovuttaa tietoja, koska kokee, ettei asiasta pidä uutisoida (Julkisuusjournalismi 2011). Journalisteille onkin muodostunut monenlaisia keinoja kaivaa tietoja tiedonluovutukseen nihkeästi asennoituvalta viranomaiselta, mutta myös viranomaisilla on havaittu erilaisia keinoja estää journalistista tiedonhankintaa.
Mutta journalisteilla on toki myös positiivisia kokemuksia tiedonhankinnasta viranomaisaineistoista. On paljon viranomaisia, jotka ovat sisäistäneet palveluvelvoitteensa ja vastaavat tietopyyntöihin ripeästi ja laadukkaasti. Journalistit ovat usein myös kiitollisia niille viranomaisille, jotka helpottavat uutistyötä ja tarjoavat runsaasti ja ripeästi käyttökelpoista aineistoa. Viranomaisten tiedonluovutuksesta onkin mahdollista tehdä win/win-suhde journalistin ja viranomaisen välille (Koski 2011), mikä lujittaa molempienvälistä luottamusta ja yhteistyön toimivuutta.